Katariina Kärkelä
Unet ajallisina solmukohtina ja tiedollisina tiloina J. R. R. Tolkienin legendariumissa
Tarkastelen tässä artikkelissa unia osana J. R. R. Tolkienin legendariumia. Keskityn analysoimaan unien potentiaalia tuottaa arkikokemuksen ulkopuolella olevaa tietoa ja unille ominaista tapaa muodostaa rajapintoja erilaisten tietoisuuksien välille. Englantilainen kirjailija ja filologi J. R. R. Tolkien (1892–1973) loi uransa aikana laajan ja kompleksisen Arda-fantasiauniversumin, jota käsittelevistä teoksista tunnetaan parhaiten The Hobbit Or There and Back Again (1937), The Lord of the Rings (1954–1955; sisäviitteissä LotR) ja The Silmarillion (1977; tästä eteenpäin Silmarillion). Tolkienin tuotantoon kuuluu kuitenkin myös erilaisia reaalimaailman mytologioita käsitteleviä ja niistä innoituksensa saaneita teoksia, kuten norjalaiseen Eddaan perustuva The Legend of Sigurd and Gudrún (2009), Kalevalasta aineksia ottanut The Story of Kullervo (2015) ja Tolkienin modernille englannille vanhaenglannista kääntämä ja eeppisestä runosta proosamuotoon uudelleen kirjoittama Beowulf: A Translation and Commentary (2014). Myyttiset, jopa mystiset ainekset ovat vahvasti läsnä myös Tolkienin fantasiafiktiossa, ja ne ovat keskeinen osa tämän artikkelin näkökulmaa.
Tolkien tunnetaan ajatuksestaan, jonka mukaan satua ja fantasiaa ei tulisi redusoida unennäöksi tai hallusinaatioiksi ja siten mitätöidä niiden uskottavuutta (Tolkien 1983, 116, 139–140). Unet ovatkin Tolkienin legendariumissa kiinnostava tarkastelukohde fantasian tyhjäksi selittämisen sijaan toisella tavalla: unet ja näyt toistuvat Tolkienin teoksissa jopa motiivinomaisesti muodostaen taitekohtia, joissa mennyt, nykyhetki ja tuleva kohtaavat ja joissa eri tietoisuudet tulevat kosketuksiin toistensa kanssa. Analysoin tässä artikkelissa unia omanlaisenaan tiedon lähteenä ja tietoisuuksien kohtaamisen tilana. Tarkastelen unissa ja näyissä konstruoituvan tiedon luonnetta, esimerkiksi unen kerrontahetkeen tuomia ajallisia tasoja, sekä tapaa, jolla rajat tiedon kielellisten, ei-kielellisten ja visuaalisten muotojen välillä hämärtyvät. Tärkeänä perustana tarkastelussani ovat tiedonfilosofiset kysymykset, erityisesti Descartesin teoriat unen ja valveen rajasta ja valveillaolon illuusion pettävyydestä. Unissa ilmenevän tiedon ongelmiin kuuluu keskeisenä kysymys siitä, mistä tieto on peräisin: Onko kyse ilmoituksellisesta näystä, jonka lähde on jumalallinen, unennäkijästä itsestään erillään oleva tietoisuus? Vai onko uniin punottuna yhteisestä kulttuurisesta tietoisuudesta nousevia kuvia fantasiamaailman muinaisesta historiasta, josta unennäkijä ei välttämättä ole valveilla tietoinen? Käytän analyysissani kartesiolaisen teorian lisäksi erityisesti Amy Amendt-Raduegen (2006) artikkelia ”Dream Visions in J.R.R. Tolkien’s The Lord of the Rings”. Uniin sisältyvän, mahdollisesti luonteeltaan kollektiivisen tiedon pohdinnassa mukaan tulevat puolestaan Jungin (1964) arkkityyppikäsitykset.
Kohdeteoksiani ovat The Lord of the Rings ja Silmarillion, vaikka erityisesti jälkimmäinen liittyy vahvasti myös Tolkienin muihin teoksiin: Silmarillionin taruista on useita versioita muualla Tolkienin tuotannossa ja eniten kerrotuista taruista on myös runomuotoisia versioita. The Lord of the Rings kertoo fantasiamaailma Middle-earthin kolmannen ajan lopun tapahtumista ja sormuksen sodasta. Ruhtinas Sauron pyrkii saamaan takaisin haltuunsa menettämänsä valtasormuksen, jonka avulla voisi alistaa muut maat hallintaansa. Sormus on joutunut pieneen pohjoiseen maahan Shireen, jossa asuvat rauhallista maaseutuelämää viettävät hobitit. Yksi hobiteista, Frodo Baggins, lähtee viemään sormusta kohti Mordoria ja tulivuorta, jossa sormuksen voi tuhota. Hänen mukaansa lähtee saattue, jonka jäsenet edustavat Middle-earthin eri kansoja haltioista kääpiöihin ja ihmisiin. Hyvin eri tavalla rakentunut Silmarillion sen sijaan kuvaa aikaa ennen sormuksen sodan tapahtumia ja kattaa pitkän ajanjakson fantasiamaailman luomiskertomuksesta ja Ardan esihistoriasta myöhempiin tapahtumiin saakka.
Valitsemani kohdeteokset kuuluvat Tolkienin Middle-earthia käsittelevään teoskokonaisuuteen. Tähän viittaa myös työni otsikossa esiintyvä termi ”legendarium”, jolla tavallisesti tarkoitetaan Tolkienin luomaa maailmaa koskevaa teosten ja tarujen kokoelmaa. Tolkienin konstruktiivista mythopoeiaa käsittelevässä väitöskirjassaan Jyrki Korpua (2015) viittaa legendariumiin – legendojen kokoelmaan – juuri tässä merkityksessä, yhteisnimityksenä kaikille Tolkienin Middle-earthia käsitteleville kirjoituksille. Korpuan mukaan on erimielisyyksiä siitä, kattaako legendarium vain haltialegendat, vai kuuluvatko siihen myös hobittien näkökulmasta kerrotut The Hobbit ja The Lord of the Rings (Korpua 2015, 11). Tässä työssä viittaan legendarium-termillä kaikkiin Tolkienin Arda-maailmasta kertoviin kirjoituksiin Korpuan tavoin.
Analyysini koostuu kahdesta osiosta. Ensimmäisessä osassa esitän huomioita siitä, millaista unissa ilmenevä tieto on, ja millaisin erityispiirtein se eroaa esimerkiksi propositionaalisesta, väitteellä ilmaistavasta tiedosta. Pyrin käsitteellistämään ja arvioimaan unien tietoa esimerkiksi pragmatistisen totuusteorian avulla, minkä lisäksi kuvaan unien omalakista tapaa tuoda mennyt ja tuleva unennäköhetkeen. Toisessa osiossa puolestaan paneudun ilmestyksellisen tiedon luotettavuuden ongelmaan ja siihen, miten unella tai näyllä on mahdollisuus paitsi ohjata ja auttaa näkijäänsä myös pettää hänet.
Unitiedon luonteesta
Tiedon ilmenemisen tapoja on Tolkienin fantasiamaailmassa useita, eikä niitä ole tässä artikkelissa mahdollista käydä kattavasti läpi. Jotta unitiedon omalakinen luonne kuitenkin aukenisi, on esitettävä joitakin huomioita muista muodoista, jotka tieto Tolkienin teoksissa ottaa. Erityisesti fantasiamaailman historiaa koskeva tieto esiintyy kohdeteoksissani lauluina ja taruina, suullisena ja kirjallisena traditiona, joka on fantasiamaailman kansoille yhtä aikaa sekä taidetta että yhteistä historiaa koskevaa kulttuurista tietoa. Nämä Tolkienin teosten päänarratiiveihin upotetut runot, laulut, tarinat, aikajanat, sukupuut ja kielelliset selonteot ovat erittäin kiinnostavia tulkintakohteita: esimerkiksi Vladimir Brljak (2010, 3–6) analysoi teosten pääjuonta kehystäviä narratiiveja metafiktiona ja pohtii niiden tapaa paitsi tuoda fantasiamaailman menneisyys tiettäväksi myös pitää lukija siitä erillään muistuttamalla häntä tekstin rajallisesta mahdollisuudesta tuoda historia koetuksi. Tällaiseen kielelliseen, asiantiloja koskevia väitteitä sisältävään tietoon suhteutettuna unissa ilmenevä tieto on luonteeltaan hyvin erilaista. On kuitenkin korostettava, että tiedon ilmenemismuodot voivat toisinaan myös limittyä: uniin saattaa sisältyä esimerkiksi runomaisia aineksia, kuten analyysissani jäljempänä esitän.
Pidän unia ja näkyjä poikkeavina tiedollisina analyysikohteina niihin liittyvän vahvan mielensisäisyyden ja subjektiivisuuden tähden. Muutkin tiedon kohteena olevat asiat – esimerkiksi juuri suulliset ja kirjalliset runot ja tarinat – toki kohdataan tietystä rajallisesta näkökulmasta ja tietyssä kontekstissa, eikä subjektiivisuus ole yksin unissa ilmenevän tiedon piirre. Kuitenkin verbaalisille esityksille voidaan olettaa jonkinlainen kohtuullisen pysyvä, havaitsijasta riippumaton muoto ja sisältö. Unet ja näyt taas ovat vain kokijansa tietoisuudessa, kunnes hän jakaa ne muille. Tässäkin tiedon jakamisessa tapahtuu väistämättä muutoksia: unissa ja näyissä on visuaalisia elementtejä, jotka näkijän on purettava verbaaliseen muotoon voidakseen saattaa ne muiden tietoon.
Unet ja näyt ovat keskeinen motiivi erityisesti The Lord of the Rings -romaanissa, ja toisinaan niihin liittyy jopa ilmestysten piirteitä. Unet voivat antaa näkijälleen tietoa, joka muutoin ei olisi saatavilla: tietoa menneestä tai tulevasta tai mahdollisesti asioista, jotka tapahtuvat kaukana unennäkijän senhetkisestä olinpaikasta. Erityisesti enteellisyyden myötä totuuden määrittämiseen nousee pragmaattisen tiedon ulottuvuus. Pragmatismi – hyvin pelkistetysti esitettynä – määrittelee uskomuksen totuuden hyödyllisyyden ja edun avulla. Mukana on myös ajatus uskomuksen yhteydestä toimintaan niin, että tietty uskomus altistaa toimimaan tietyllä tavalla. Nimensä mukaisesti pragmatismi siis lähestyy totuutta käytännöllisyyden näkökulmasta. Suuntauksen variaatioita on useita, keskenään hyvin ristiriitaisiakin, ja pragmatismin on katsottu kärsivän esimerkiksi subjektiivisuuden ja relatiivisuuden ongelmasta: mikä on eduksi yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle. Lisäksi pragmatismi ei lopulta välttämättä tarjoa määritelmää itselleen totuudelle vaan on pikemminkin omanlaisensa käsitys uskomuksista. (Pragmatismin määrittelystä, päälinjoista ja ongelmista ks. esim. Engel 2014, 34–37.)
Uskomuksissa ja ennustuksissa tiedon pragmaattinen arvo nousee erityisen selvästi etualalle. Unissa ilmenevät enteet ovat kiinnostavia tiedollisen analyysin kohteita sikäli, että niiden totuusarvo tulee väistämättä annetuksi pragmaattisin perustein: enteellinen tieto itsessään on irrationaalista ja spekulatiivista, ja sen on siksi tultava oikeutetuksi käytännön kautta. Tulevaisuutta koskeva tieto voi tulla oikeutetuksi korrespondenssiajatuksen (vastaavuusteorian) avulla vain retrospektiivisesti, sillä unen, enteen tai näyn ilmenemishetkellä tilanne, johon näky voidaan suhteuttaa, on vielä toteutumatta. Todellisuutta, johon enteet viittaavat, ei näkyhetkellä vielä ole.
Käsittelen seuraavaksi erilaisia The Lord of the Rings -teoksessa esiintyviä unia ja näkyjä ja pohdin niissä ilmenevän tiedon luonnetta. Etenkin tiedon luotettavuus ja sen ilmenemishetkessä nousevat kohtaamiset ja tietoisuuksien rajapinnat ovat kiinnostukseni kohteena. Ongelmallisen tietoisuuskysymyksen tähden olen valinnut käsiteltäväkseni etupäässä kahden henkilön, Frodo-hobitin ja ihmismies Faramirin, saamia näkyjä: monessa unennäkö- tai ilmestyshetkessä on tulkittavissa tilanne, jossa erilaiset ja erivahvuiset tietoisuudet kommunikoivat keskenään. Usein tämä suhde on enemmän tai vähemmän epätasa-arvoinen – jos kyseessä on esimerkiksi jumalalliseksi interventioksi tulkittavissa oleva deus ex machina -tapaus, läsnä olevista tietoisuuksista vahvempi vaikuttaa heikompaan antamalla ilmoituksen näyn muodossa. Tolkienin legendariumissa inhimillistä luonteenlaatua ja tietoisuutta vastaavat lähimmin hobitit ja ihmiset, joten heidän unissaan ja näyissään luonnollisen ja yliluonnollisen tietoisuuden kontrasti tulee vahvemmin esiin kuin esimerkiksi haltioiden tapauksessa.
Ensimmäinen esimerkkini on The Lord of the Ringsin luvusta ”The Council of Elrond”. Katkelmassa esiintyy unessa kuultu runo, joka sisältää paitsi aavistuksia tulevasta myös suoran toimintaohjeen näkijälleen:
Seek for the Sword that was broken:
In Imladris it dwells;
There shall be counsels taken
Stronger than Morgul-spells.
There shall be shown a token
That Doom is near at hand,
For Isildur’s Bane shall waken,
And the Halfling forth shall stand. (LotR, 263.)
Tämän runon kuulee unessa Faramir-niminen ihmismies, jonka veli Boromir saman unen nähtyään matkustaa Imladrisinäkin tunnettuun Rivendell-haltiavaltakuntaan selvittääkseen, mistä ennustuksessa on kyse. Perille päästyään hän huomaa tulleensa neuvonpitoon, jossa Middle-earthin eri kansoja edustavat henkilöt yhdessä päättävät mahtisormuksen tuhoamisesta. Tässä yhteydessä on mainittava, että paikalle saapuneet henkilöt eivät ole tulleet kutsuttuina vaan erilaisten sattumien kautta. Tilanne voidaan tulkita yhdeksi esimerkiksi deus ex machina -tapauksesta, jossa tavallisesti Middle-earthin asioihin sekaantumattomat jumalolennot valar ohjaavat tapahtumia. Näin uskoo myös neuvonpitoa johtava Rivendellin valtias Elrond:
That is the purpose for which you are called hither. Called, I say, though I have not called you to me, strangers from distant lands. You have come and are here met, in this very nick of time, by chance as it may seem. Yet it is not so. Believe rather that it is so ordered that we, who sit here, and none others, must now find counsel for the peril of the world. (LotR, 259.)
Elrondin huomautus liittää Faramirin ja Boromirin unen ennustuksen toisenlaiseen kontekstiin: irrotettuna pelkästä ennustuksellisesta kehyksestä se liittyy yliluonnollisesti saadun, ilmoituksellisen tiedon kontekstiin, jossa mukana on muitakin subjekteja kuin unen näkijä. Myös runon puhutteleva ja normatiivinen muoto ohjaavat tähän tulkintaan. Pidän unessa saadun ilmoituksen luonnetta erittäin kompleksisena: se ei ole empiiristä tai aistimaailmaan perustuvaa, mutta siihen silti kuuluu vahva kokemuksellisuus; toisaalta se ei myöskään ole riippuvainen puhtaasti unta näkevän subjektin mielestä, koska tulee sen ulkopuolelta. Tieto saadaan unessa, jossa tietoisuuden taso on erilainen kuin valveilla. Avaan unen ja tiedon monimutkaista suhdetta Amy M. Amendt-Raduegen (2006) teoretisointien avulla. Amendt-Raduege (2006, 47) analysoi The Lord of the Rings-teoksessa esiintyviä erilaisia unia ja näkyjä suhteessa keskiaikaiseen, uudemmasta psykoanalyyttisesta näkökulmasta suuresti eroavaan uniteoriaan, jossa unet jakautuvat (yhden kategorisointitavan mukaan) kolmeen kategoriaan. Näistä luokista – somnium animale, somnium naturale ja somnium coeleste – erityisesti viimeinen on analyysissani keskeinen. Amendt-Raduege nostaa esiin myös Macrobiuksen jaottelun, jossa kategorioita on viisi. Painotan tarkastelussani somnium coelesteen liittyvää ajatusta siitä, että unet voivat olla ulkoisen voiman, hyvän tai pahan, tuottamia. Koska unet toimivat The Lord of the Ringsissä tiedon välittäjinä – ehkä jopa omana tilanaan, jossa tieto saavutetaan – ilmoitusten tai näkyjen totuusarvo ei ole yksiselitteinen: niiden antamisen tarkoituksena voi olla paitsi oikeaan suuntaan ohjaaminen myös harhaan johtaminen. Subjektin tietoisuuden ulkopuolelta tuleva tieto voi olla oikeaa tai vääristynyttä. Ei kuitenkaan ole selvää, milloin unet ovat luonnollisia, milloin ulkoa ohjattuja. Amendt-Raduege (2006, 47–48) pohtii tätä ongelmaa analysoidessaan romaanin kohtausta, jossa Frodo alkaa uneksia maista ja paikoista, joissa ei milloinkaan ole käynyt:
What is not clear is the source of these dreams: is it just a normal dream, brought on by missing Bilbo (somnium)? Is it the Ring, trying to entice Frodo to leave the Shire so it can get back to Sauron (oraculum)? Or is it a higher power, trying to prepare Frodo for what lies ahead (visio)? (Amendt-Raduege 2006, 47–48.)
Unet tapahtuvat niitä näkevän henkilön mielessä ja tietoisuudessa, eikä niillä välttämättä ole vahvaa yhteyttä reaalimaailman asiantiloihin. Kuitenkin Faramirin edellä esitellyssä unessa on jotakin vahvasti ulkoista riippumatta siitä, että se tulee nähdyksi puhtaasti subjektiivisen kokemuksen tilassa, johon muilla kuin unennäkijällä itsellään ei ole pääsyä: uni tulee Faramirin mielen ulkopuolelta toisesta tietoisuudesta, joka puuttuu hänen ajatuksiinsa ja näyttää hänelle valitsemiaan asioita. Tulkitsen, että enteessä, oraculumissa tai visiossa, unennäkijä itse on toissijainen: Faramir on näyn vastaanottaja ja alisteisessa asemassa suhteessa siihen, joka näyn lähettää. Unessa saatu tieto on annettua ja ilmestysmäistä, ja usein se on luonteeltaan jopa mystistä.
Unissa ilmenevä tieto voi koskea tulevaa, kuten Faramirin tapauksessa, mutta se voi ulottua ajallisesti myös toiseen suuntaan. Unet voivat antaa vihjeitä arkaaisen ihmisen psyykestä, kuten Jung (1964, 67–69) kirjoittaa. Arkkityypit, eli taipumus muodostaa tietyntyyppisiä mielikuvia, tulevat esiin symbolisina kuvina kaikkina aikoina ja kaikkialla maailmassa, eikä niiden alkuperä ole tunnettu. Alkuperän hämäryyttä kuvastavat hyvin esimerkiksi lasten unissaan luomat arkkityypit, koska lapsilla ei useinkaan vielä ole yhteisöstä opittua kosketusta traditioon, mistä syystä unikuvat eivät voi olla peräisin tietoisesti opitusta lähteestä. Jung käyttää esimerkkinään tyttöä, jonka unet sisälsivät syvällisen filosofisia, tuonpuoleiseen, pelastusmyyttiin ja maailman syntyyn liittyviä teemoja. Tytön unissa oli piirteitä alkukantaisista, esikristillisistä myyteistä, joihin hänelle ei voitu osoittaa välitöntä yhteyttä. Erityisen tärkeänä pidän sitä, mitä Jung kirjoittaa persoonallisen ja kollektiivisen suhteesta: hänen mukaansa symbolien ilmeneminen on toki persoonallista, mutta niiden yleishahmo on kollektiivinen. Kollektiiviset ajatusmuodot periytyvät vaistojen tavoin, ne ovat synnynnäisiä ja yksilöllisistä eroista huolimatta toimivat samojen periaatteiden mukaan. Keskeistä on myös psyyken ja tietoisuuden ero: psyyke on tietoisuutta laajempi ja historiallisempi ja sisältää enemmän kuin sen, minkä yksilö oppii oman kokemuksensa kautta. (Jung 1964, 67–75.)
Yhteiseen historiaan ja jaettuun, syvälle ulottuvaan kulttuuriseen perimään liittyvistä unista pidän sopivana esimerkkinä toista Faramirin unta Númenor-valtakunnan tuhosta. Uni itsessään ei juuri tule kuvatuksi; Faramir vain mainitsee sen Éowyn-neidolle sormuksen sodan käännehetkellä. Faramir ja Éowyn ovat Gondorin valtakunnan Parannuksen tarhassa haavoituttuaan vakavasti taistelussa, ja kumpikin odottaa uutisia sodasta. Äkkiä ilma täyttyy pimeydestä, maa järisee ja salamat iskevät. Hetki tuo Faramirin mieleen Númenorin uppoamisen – ihmisten valtakunnan tuhon, jota hän itse ei ole ollut todistamassa:
’It reminds me of Númenor,’ said Faramir, and wondered to hear himself speak.
‘Of Númenor?’ said Éowyn.
‘Yes,’ said Faramir, ‘of the land of Westernesse that foundered, and of the great dark wave climbing over the green lands and above the hills, and coming on, darkness unescapable. I often dream of it.’
‘Then you think that the Darkness is coming?’ said Éowyn. ‘Darkness Unescapable?’ And suddenly she drew close to him.
‘No,’ said Faramir, looking into her face. ‘It was but a picture in the mind. I do not know what is happening. The reason of my waking mind tells me that great evil has befallen and we stand at the end of days. But my heart says nay; and all my limbs are light, and a hope and joy are come to me that no reason can deny. Éowyn, Éowyn, White Lady of Rohan, in this hour I do not believe that any darkness will endure!’ (LotR, 998–999.)
Faramirin usein toistuva uni koskee yhtä Tolkienin legendariumin kuuluisimmista taruista. Jalon ihmissuvun asuttama Númenor-saari uppoaa, kun juonitteleva Sauron korruptoi sen hallitsijat uhmaamaan jumalia. Seurauksena tottelemattomuudesta jumalat hukuttavat koko Númenorin ja osan manteresta aaltoihin. Samalla Aman, fantasiamaailman paratiisi, leikataan irti muusta maailmasta ja kätketään. Númenor tuhoutuu kauan ennen Faramirin syntymää ja on hänen näkökulmastaan katsoen osa kaukaista historiaa. Silti Faramir uneksii toistuvasti saaren tuhosta. Unta voi tulkita jungilaisen, arkaaiseen psyykeen perustuvan arkkityyppikäsityksen avulla. Númenorin sortuminen on legendariumin ihmissuvun suurimpia historiallisia mullistuksia, ja sen jättämät kollektiiviset jäljet ovat syviä. En väitä, etteikö Faramirin uni olisi yhteydessä myös valtakunnan tuhosta kerrottuihin tarinoihin ja historiaoppiin: Númenorin taru on oppineelle Faramirille varmasti osa myös hänen tiedostavaa tajuntaansa. Kiinnostavampaa jungilaisen analyysin kannalta onkin se, että Númenor nousee Faramirin mieleen juuri sinä hetkenä, kun ihmisten valtakunta on uuden tuhon partaalla. Éowyn ja Faramir odottavat sodan päätöshetkeä tietämättä, että Sauronin hirmuvalta on jo sortumaisillaan. Kahden ihmisvaltakunnan, Gondorin ja historiallisen Númenorin, kohtalot tulevat hetkeksi lähelle toisiaan Faramirin unen muodossa, minkä myötä kohtaukseen tulee historian itseään toistavuuden ilmapiiri. Gondor, jonka perusti seuraajineen hukkuvasta Númenorista paennut Elendil, on jälleen vaarassa Sauronin juonien tähden. Tällä kertaa Sauron kuitenkin kukistuu lopullisesti, Elendilin perijä Aragorn nousee valtaistuimelle ja Middle-earthin neljäs aika alkaa. Valtakuntien nousu ja tuho sekä inhimillisen kulttuurin tätä kaavaa seuraava historia ovat mielestäni tulkittavissa sellaisiksi symbolisiksi kuviksi, joista Jung kirjoittaa.
Arkkityyppien energia on Jungin mukaan erityistä, ja siihen kuuluu tyyppien erikoinen lumous. Jung painottaa, että arkkityyppien ohjauksessa toimiva piilotajunta ei ole loogisen analyysin tavoitettavissa samoin kuin tietoisuus. Hän esittää, että uni on tietoisuutta runollisempi, symbolisempi ja tuntemattomaan tarttuva. Arkkityyppinen mieli ei päättele vaan ennakoi. Myös Jungin ajattelussa on siis läsnä unen potentiaali käsitellä tulevaa. Hänen mukaansa piilotajunta tutkii ja tulkitsee tosiasioita tehden niistä päätelmiä, joihin tietoisuus ei vielä kykene. Tässä ilmenee unen ja piilotajunnan vaistomaisuus suhteessa tajunnan loogisuuteen, poeettisuus suhteessa rationaalisuuteen. (Jung 1964, 78–79.) Kohdeteosteni kannalta pidän erityisen kiinnostavana tapaa, jolla unet näyttäytyvät ajallisesti kaksisuuntaisen tiedon lähteinä, jos jungilainen näkemys omaksutaan: unet tarjoavat tietoa tulevasta mutta samalla kuvan arkaaisen ihmisen psyykestä. Tolkienilla paljon toistuvaa uniteemaa on siis mahdollista analysoida myös toisentyyppisen, kollektiivista ymmärrystä koskevan tiedon ilmentäjänä.
Unien johdatuksesta ja petollisuudesta
Unitiedon luotettavuuden analyysissa yhdistän Amendt-Raduegen edellä esitellyn huomion unien ja näkyjen harhaanjohtavasta potentiaalista René Descartesin skeptisismiin, jonka yksi muotoilu koskee juuri aistihavaintojen pettävyyttä ja mahdottomuutta erottaa unitilaa ja valvetta toisistaan. Descartes (2001, 10–13) kirjoittaa kuvittelevansa toisinaan uneksiessaan asioita, jotka ovat vielä uskomattomampia kuin mielisairaiden valveilla tuottamat ajatukset. Lopulta hän ei kuitenkaan voi olla varma, onko todella unessa vai valveilla: unessa asiat tuntuvat todellisilta ja aidosti koetuilta. Niidenkin lähteen on silti jollakin tavalla oltava yhteydessä reaaliseen – Descartes vertaa unitilannetta satyyreja ja seireenejä maalaavaan taiteilijaan, joka mielikuvituksellisuudestaan huolimatta ei voi keksiä olennoilleen täysin ainutlaatuista ulkomuotoa, ja vaikka pystyisikin, olisivat hänen käyttämänsä värit joka tapauksessa todellisia. Samaan tapaan on Descartesin mukaan tunnustettava, että vaikka unessa nähdyt asiat voivat olla kuvitteellisia, on kuitenkin olemassa jotakin universaalia ja todellista. Sekä rationaalinen tieto että havaintotieto asettuvat Descartesin epäilyn kohteiksi. Aluksi Descartes esittää mahdollisuuden tiedettävyyteen haitallisesti vaikuttavasta Jumalasta, mutta koska Jumala on oletettavissa äärimmäisen hyväksi, hän päätyy pitämään harhojen syynä nerokasta demonia. Demoni on erittäin voimakas, ja hänen petostensa ansiosta kaikki ulkoisesti havaittava on unta ja illuusiota. (Descartes 2001, 10–13.) Descartesin demoni on analyysissani keskeinen epäilyn metodi:
I shall then suppose, not that God who is supremely good and the fountain of truth, but some evil genius not less powerful than deceitful, has employed his whole energies in deceiving me; I shall consider that the heavens, the earth, colours, figures, sound, and all other external things are nought but the illusions and dreams of which this genius has availed himself in order to lay traps for my credulity [–]. (Descartes 2001, 13.)
Ajatus demonista on tärkeä, kun otetaan huomioon somnium coelesten kaksi puolta. Kaikissa analyysitilanteissa ei ole mahdollista sanoa, onko kyse ilmoituksellisen unen tai näyn enkelimäisestä vai demonisesta puolesta. Kartesiolaisen epäilyn metodi on keskeinen tiedon mahdollisuuden (tai mahdottomuuden) analyysin kannalta, ja erityisen kiinnostavaksi se asettuu suhteessa kohdeteoksiini yhdistettynä erääseen Amendt-Raduegen huomioon: Amendt-Raduege (2006, 46) kirjoittaa, että Tolkienin luomassa maailmassa unen ja valveen rajat hämärtyvät ja uni ja todellisuus yhdistyvät yllättävillä ja syvällisillä tavoilla. Unet ja valvetilojen unenomaisuus assosioituvat hänen tulkinnassaan myös vahvasti tiettyihin paikkoihin, joista esimerkkeinä voidaan mainita Old Forest ja haltiavaltakunta Lothlórien. Lothlórienin valveunen ilmapiiriä ja tiettyjä elementtejä Amendt-Raduege käsittelee rinnan 1300-lukulaisen keskienglannilla kirjoitetun runon Perle (Pearl) kanssa. Perle on keskiaikainen uniruno, jossa miljööllä ja jopa henkilöillä on yhtäläisyyksiä Lothlórienin kanssa. Molemmissa tapauksissa unenomainen, metsäinen maailma, johon runon puhuja ja toisaalta sormuksen saattue joutuvat, on virran takana, ja niiden maisemaa hallitsevat hopea, kulta, valkoinen ja sininen, taivaaseen assosioituvat värit. (Amendt-Raduege 2006, 46–50.) Pidän tätä asetelmaa erittäin kiinnostavana suhteessa tiedon saavuttamiseen ja luotettavuuteen: toisaalta mukana on ajatus kartesiolaisesta unen harhasta ja skeptisismistä, toisaalta Lothlórienin toismaailmallisuudesta ja taivaallisuudesta, jotka ohjaavat tulkitsemaan siellä nähdyt näyt somnium coelesten jumalallisiksi esiintymiksi. Lothlórienissa on mahdollisuus päästä käsiksi tietoon, johon muulloin ei olisi pääsyä – esitän tästä esimerkkitapauksia myöhemmin. Pääsy tietoon tapahtuu juuri unen tai näyn kautta, ja yhdistettynä edellä sanottuun tämä ajatus tuottaa ristiriidan: jotta jotakin voi tietää, ja etenkin, jotta voi saada tavallisesti arkikokemuksen ulkopuolella olevaa tietoa, on hyväksyttävä unennäköön liittyvän harhan ja petetyksi tulemisen riski.
Unien ja näkyjen esittämien asiantilojen tapahtumahetken ja näkyjen näkemisen hetken ajallinen suhde vaihtelee: Amendt-Raduegen (2006, 48–49) mukaan esimerkiksi Frodon uniin kuuluu sekä menneitä tapahtumia että tulevaisuutta koskevia ilmestyksiä. Unet eivät koske pelkästään tulevaisuutta eivätkä siinä mielessä ole ennustuksellisia – profeetallisia voivat olla myös unet, jotka koskevat mennyttä tai nykyhetkeä. Nykyhetkeä koskevista unista pidän tiedollisen analyysin kannalta kiinnostavimpina niitä, joissa ilmenee unennäkijälle muuten saavuttamattomissa olevia asiantiloja koskevaa tietoa, esimerkiksi tietoa tapahtumista, jotka ovat maantieteellisesti kaukana unennäkijästä. Tällaisesta tapauksesta käytän jälleen esimerkkinä yhtä Faramirin saamaa näkyä.
Edellä käsitelty, sekä Boromirin että Faramirin näkemä uni sisälsi ennustusmaisia vihjeitä tulevasta. Faramir näkee kuitenkin myös toisen ilmestysmäisen näyn, joka edellisestä esimerkistä poiketen antaa tietoa ajallisesti näkyhetkeä läheisistä tapahtumista. Faramirin veli Boromir kaatuu taistelussa helmikuun 26. päivänä, ja hänet lasketaan veneessä merelle vievään Anduin-jokeen. Kolmen päivän kuluttua, 29. päivänä, Faramir näkee jokitörmällä ollessaan unenkaltaisen näyn veljestään:
I sat at night by the waters of Anduin, in the grey dark under the young pale moon, watching the ever-moving stream [–]. Then I saw, or it seemed that I saw, a boat floating on the water, glimmering grey, a small boat of a strange fashion with a high prow, and there was none to row or steer it.
An awe fell on me, for a pale light was round it. But I rose and went to the bank, and began to walk out into the stream, for I was drawn towards it. [–] It waded deep, as if it were heavily burdened, and it seemed to me as it passed under my gaze that it was almost filled with clear water, from which came the light; and lapped in the water a warrior lay asleep.
A broken sword was on his knee. I saw many wounds on him. It was Boromir, my brother, dead. I knew his gear, his sword, his beloved face. (LotR, 692.)
Esimerkki on hyvin monitulkintainen, sillä reaalitapahtumien ja näyn välille ei voi tehdä tarkkaa rajaa. ”Dreamlike it was, and yet no dream, for there was no waking”, Faramir luonnehtii kokemustaan ja pitää sitä enemmän tai vähemmän totena (LotR, 692). Frodo, jolle Faramir kertoo näystä, on epäileväisempi: ”A vision it was that you saw, I think, and no more, some shadow of evil fortune that has been or will be. Unless indeed it is some lying trick of the Enemy.” (LotR 693.) Frodo siis esittää mahdollisuuden, että Faramirin näky olisi lähtöisin somnium coelesten demonisesta puolesta, pahan harhaanjohtavasta ja pettävästä voimasta. Tilannetta on vaikea kategorisoida: Faramirin kokemus on unenomainen, vaikka hän on valveilla; näky ei voi olla enne, sillä Boromir on kuollut jo päiviä aiemmin; näyllä on kytköksensä tositapahtumiin (Boromirin laskeminen virtaan ja Faramirin näkemien esineiden, kuten miekan ja kultavyön, laittaminen hänen mukaansa), mutta Faramirin todistama hetki tuskin kuitenkaan on reaalinen. Yhtä kaikki näky antaa Faramirille tiedon – tai vähintäänkin aavistuksen – siitä, että hänen veljelleen on käynyt huonosti. Unien ja näkyjen välittämä tieto on jossakin määrin symbolista ja vaatii näkijältään tulkintaa. Tapahtumat, sellaisetkaan, jotka voidaan olettaa todellisiksi, eivät välttämättä ilmene näyissä sellaisinaan. Faramirin näyn symbolisuuteen viittaavat mielestäni myös tilanteen yliluonnolliset tai taianomaiset, jopa mystiset piirteet: Faramir tuntee pakottavaa vetoa lähestyä virtaa ja katsoa veneeseen, ja sekä vene että Boromir ovat kirkkaan hohteen ympäröimät. Tulkinnan tärkeys korostuu vielä enemmän seuraavissa esimerkeissäni, joissa näkytilanne mutkistuu tilanteeseen osallistuvien tietoisuuksien moneuden tähden.
Seuraava esimerkkikatkelma on The Lord of the Ringsin luvusta ”The Mirror of Galadriel”, jossa sormuksen saattue pääsee hetkeksi turvaan Lothlórienin haltiavaltakuntaan. Lothlórienissa hallitsee valtiatar Galadriel, joka on yksi Middle-earthin voimallisimmista haltioista. Eräänä yönä hän sallii Frodon ja Samin katsoa valmistamaansa peiliin, joka näyttää katsojalleen erilaisia näkyjä. Katsojalla on mahdollisuus ohjata näkemäänsä vain tiettyyn pisteeseen asti:
’Many things I can command the Mirror to reveal,’ she answered, ’and to some I can show what they desire to see. But the Mirror will also show things unbidden, and those are often stranger and more profitable than things which we wish to behold. What you will see, if you leave the Mirror free to work, I cannot tell. For it shows things that were, and things that are, and things that yet may be. But which it is that he sees, even the wisest cannot always tell. Do you wish to look?’ (LotR, 381.)
Ensimmäisenä analysoidusta Faramirin unesta on tulkittavissa tilanne, jossa kaksi tietoisuutta kohtaa. Vaikutussuhde on yksisuuntainen: tietoisuuksista vahvempi antaa Faramirille vihjeitä tulevasta ja kehotuksen lähteä Imladrisiin. Pidän Galadrielin peilin ja Frodon näyn tapausta huomattavasti monimutkaisempana erilaisten tietoisuuksien ja vuorovaikutusten rajapintana. Tiedon syntytilanteessa on useita osallistujia, jotka kaikki vaikuttavat peilissä oleviin näkyihin. Ensinnäkin Frodolla itsellään on ainakin jonkinasteinen mahdollisuus ohjata peiliä ja vaikuttaa näkemäänsä. Toisekseen enemmän tai vähemmän aktiivisena osallistujana on peili itse, sillä se ”will also show things unbidden”. Peilin aktiivisuudesta tiedonmuodostusprosessissa kertoo myös sanan erisnimellinen käyttö. Lisäksi tilanteessa ovat läsnä peilin toimintaa seuraava Galadriel ja lopulta peilissä näkyvä ruhtinas Sauron. Frodon näkemistä näyistä viimeinen on pimeyden keskeltä tähyilevä Sauronin silmä, joka etsii sormusta ja sen kantajaa ja jonka huomaamaksi Frodo pelkää tulevansa.
Amendt-Raduege analysoi peilikohtausta uniteorian kontekstissa ja nostaa esiin tilanteessa ilmenevän somnium coelesten kaksisuuntaisen luonteen:
Galadriel, in whom there is ”no evil”, stands beside Frodo, watching over him, seeing and experiencing what he sees and experiences. Yet Frodo’s vision is of the Enemy himself, the Eye who would undo both of them. Galadriel’s presence makes the experience safe if not calming; she is able to break the Enemy’s hold on Frodo with only a few words – “Do not touch the water!” (Amendt-Raduege 2006, 50.)
Amendt-Raduege kirjoittaa, että peilikohtauksessa joutuvat kontrastiin somnium coelesten enkelimäinen ja demoninen puoli Galadrielin ja Sauronin molempien ollessa läsnä. Hänen mukaansa Galadriel tiedostaa muihin teoksen henkilöihin nähden poikkeuksellisen vahvasti sen, että siinä, missä hyvät voimat voivat käyttää unia yksilöiden ohjaamiseen, pahat voimat voivat käyttää niitä pettääkseen – näkeminen on kaksiteräinen miekka, joka voi koitua sekä vaaraksi että avuksi. (Amendt-Raduege 2006, 49–50.) On huomionarvoista, että The Lord of the Ringsissä Sauronin tunnus on silmä, ja se on maalattu hänen sotajoukkojensa varusteisiin. Myös Sauronin kaikkialle leviävän läsnäolon tuntua sekä hänen ajatustensa kohdetta kuvataan kaikkinäkevän katseen kautta:
The Eye was not turned to them: it was gazing north to where the Captains of the West stood at bay, and thither all its malice was now bent, as the Power moved to strike its deadly blow; but Frodo at that dreadful glimpse fell as one stricken mortally. (LotR, 978.)
Esitän, että Galadrielin peiliin katsominen tiedon ja neuvon saamisen toivossa tekee tiedollisen subjektin ja objektin jaon epävakaaksi – peiliin katsominen on paitsi näkemistä myös nähdyksi tulemista. Peili antaa Frodolle mahdollisuuden nähdä ajasta ja paikasta riippumattomia asioita ja tapahtumia mutta samalla asettaa hänet vaaraan joutua vihollisen katseen kohteeksi. Amendt-Raduegen (2006, 50–51) mukaan peilikokemus herkistää Frodon toisten mielentiloille ja antaa hänelle taidon aavistaa muiden motiiveja ja intentioita – kyky, joka on ominainen Galadrielille. Myöhemmin tämä taito auttaa Frodoa vaistoamaan vaaratilanteita ja saattamaan sormuksen tuhoamistehtävän päätökseen.
Peilin antama tieto syntyy erilaisten tietoisuuksien kohdatessa. Galadriel näkee saman kuin Frodo ja on tietoinen siitä, mitä peili kulloinkin näyttää; peili voi toimia katsojan toiveiden mukaan tai vapaasti; Frodon on lopulta tulkittava näkemänsä. Peilin tieto on erilaista kuin Faramirin unien ilmoitusmainen selkeys ja ohjemaisuus: peilin näyt ovat osin katsojan ohjattavissa ja yhtä kaikki irti kontekstistaan. Näkyjen pohjalta toimiminen on epävarmaa, sillä ”[b]ut which it is that he sees, even the wisest cannot always tell.” Peilikohtaus muodostaa myös tärkeän, juonellisessa kulussa pitkänkin ajallisen sillan teoksen myöhempiin tapahtumiin, joista Frodo ja Sam ovat saaneet vihiä peiliin katsoessaan. Kaksikko joutuu sormuksen saattueen hajottua jatkamaan matkaa Mordoriin oppaanaan petollinen Gollum-otus, joka johdattaa hobitit Cirith Ungolin solaan ja jättiläishämähäkki Shelobin vaarallisiin luoliin. Galadriel, jonka kognitiiviset kyvyt lähenevät jopa ennalta näkemistä ja telepatiaa, on kuin tilanteen aavistaen lahjoittanut Frodolle Eärendil-tähden valon. Valon avulla Frodo ja Sam onnistuvat karkottamaan Shelobin ja pakenemaan Mordoriin. Hobittien ja hämähäkin välinen taistelukohtaus on näennäisen suoraviivainen, mutta syvempi tarkastelu paljastaa lukuisat tilanteessa läsnä olevat tietoisuudet ja historialliset kerrostumat. Pidän kohtauksen merkittävimpänä käänteentekijänä hetkeä, jona luolaston pimeydessä epätoivoisena vaeltavan Samin mieleen yhtäkkiä nousee kuva Lothlórienin siunatusta maasta ja saattueelle lahjoja antavasta Galadrielista:
Then, as he stood, darkness about him and a blackness of despair and anger in his heart, it seemed to him that he saw a light: a light in his mind, almost unbearably bright at first, as a sun-ray to the eyes of one long hidden in a windowless pit. Then the light became colour: green, gold, silver, white. Far off, as in a little picture drawn by elven-fingers, he saw the Lady Galadriel standing on the grass in Lórien, and gifts were in her hands. And you, Ring-Bearer, he heard her say, remote but clear, for you I have prepared this. (LotR, 747.)
Pimeyden ja vaaran keskellä Samin mieleen nousee kutsumaton, visuaalinen aistimus, jonka nähtyään hän muistaa Galadrielin Frodolle lahjoittaman lasipullon ja oivaltaa, että sen tähtivalo on heidän ainoa toivonsa päästä Shelobia pakoon. Keskeistä on, että näky on nimenomaan Samin mielessä: Galadrielilla on jonkinasteinen pääsy toisten henkilöiden tajuntaan, ja hän on kykenevä aavistamaan toisten tunnetiloja ja intentioita. Näkyhetkellä syntyvä yhteys Samin ja Galadrielin välillä on – paremman sanan puutteessa – telepaattinen. Galadriel paitsi näkee ennalta Frodoa odottavan pimeyden ja antaa tälle Eärendilin valon sen voittamiseksi myös muistuttaa Samia tästä lahjasta suurimman hädän hetkellä. Pidän Samin näkyä Galadrielin interventiona: Galadriel ei ole jumalolento, mutta hänen tietoisuutensa ja voimansa ylittävät inhimilliset rajat ja mahdollistavat hänen kykynsä luoda näkyjä Samin ja Frodon avuksi. Tämän intervention myötä hobittien ja Shelobin taistelukohtaukseen tulee uusia osallistujia ja ajallisia tasoja.
Tähtivalon kautta tilanteeseen saapuu, ainakin symbolisesti, puolhaltia Eärendil, fantasiauniversumin myyttinen sankari. Eärendil seilaa taivaankannella laivassa, ja hänen otsallaan on viimeinen Silmaril, yksi haltioiden kolmesta suuresta jalokivestä. Näissä jalokivissä on jäljellä esiaikojen paratiisin kahden puun valo, jonka Shelobin äiti Ungoliant tuhosi: Ungoliant imi puista niiden valon ja myrkytti puut, ja vain kolmeen jalokiveen oli jäänyt häivä niiden loistosta. Eärendil on tähti, jonka valon Galadriel ammensi Frodolle antamaansa pulloon. Näin hobittien ja Shelobin taisteluun tulee paitsi kehollistumattomia osallistujia myös uusia ajallisia tasoja: mukana ovat sekä muinaisuuden että kerronnan nykyhetken pimeys ja valo, Ungoliant ja paratiisin valoa tuottavat puut, Shelob ja Eärendil, muinainen pimeys ja valo uudessa muodossa. Samin näyssä, pienessä pimeyden keskelle ilmestyvässä kuvassa ”drawn by elven-fingers” (LotR, 747) narratiivin nykyhetkeen ilmaantuvat fantasiamaailman myyttiset sankarit ja paholaiset, yksi vaihe hobittien omasta pitkästä matkasta, sekä keskenään vastakkain joutuvat voimakkaat tietoisuudet.
Viimeiseksi unia ja näkyjä havainnollistavaksi esimerkiksi olen valinnut Silmarillionista kohdan, jossa näkyjen motiivinomainen luonne korostuu. Näyt ovat hyvin toistuva elementti Tolkienin teoksissa, ja usein niiden rooli on merkittävä: esimerkiksi Ainulindalëssa, Ardan luomiskertomuksessa, jumalolentojen soitosta muodostuu näky, jonka Ilúvatar tekee olevaksi lausumalla käskysanan. Näkyjen luominen on käytössä virheellisen tiedon tuottamisen ja ajatusten vääristämisen keinona, kun muille jumalille katkera Melkor uskottelee haltioille näiden juonittelevan heitä vastaan:
When he saw that many leaned towards him, Melkor would often walk among them, and amid his fair words others were woven, so subtly that many who heard them believed in recollection that they arose from their own thought. Visions he would conjure in their hearts of the mighty realms that they could have ruled at their own will, in power and freedom in the East [–]. (The Silmarillion, 69.)
Näyt voidaan tässä katkelmassa mieltää vähemmän konkreettisiksi kuin esimerkiksi luomiskertomuksen tapauksessa: näky ei välttämättä ole sinällään näkyvä. Tulkitsenkin Melkorin tuottamat näyt ulkopuolelta tuleviksi toiveiksi, ajatuksiksi ja luuloiksi, jotka Melkor herättää haltioiden mielessä. Kyse on nähdäkseni mielikuvista ja uskomuksista, jotka lopulta johtavat siihen, että haltiat kääntyvät jumalia vastaan näiden pahoista aikeista vakuuttuneina. Se, että näistä mielikuvista käytetään sanaa ”vision” voi siis sekä viitata että olla viittaamatta kirjaimellisesti visuaaliseen olioon: haltioiden mielessä voi todella olla haavekuvia mahtavista valtakunnista ja vieraista maista, mutta kyseessä voivat olla myös vain osin tiedostetut ajatukset ja toiveet.
Lopuksi
On syytä huomioida, että unissa ja näyissä ilmenevä tieto ei omalakisuudestaan ja jopa yliluonnollisuudestaan huolimatta ole täysin erillään perinteisemmästä propositionaalisesta tiedosta. Unissa tieto ilmenee etupäässä visuaalisesti ja on näkijänsä kokemuksellisuuden suodattamaa, mutta se ei voi tulla esitetyksi kielenulkoisin keinoin: jokainen legendariumissa referoitu uni on kielellistetty ja muutettu sanalliseen muotoon. Tämä prosessi on väistämättä epätäydellinen. Vladimir Brljak (2010, 6, 22) kirjoittaa fantasiamaailman menneisyyttä koskevien narratiivien kyvyttömyydestä tuoda mennyt uudelleen koetuksi – tekstuaalinen esitys ei koskaan voi viedä lukijaa nyt jo saavuttamattomissa olevaan menneisyyteen. Brljak kirjoittaa Tolkienin teosten sisällä muodostuvasta, fantasiamaailman menneisyyttä koskevasta metafiktiosta ja sen mahdottomuudesta tuottaa menneisyydestä autenttinen kokemus, mutta nähdäkseni ydinajatus soveltuu myös unista kertomisen analyysiin. Unet ja näyt, kuten historia, eivät ole sinällään kielellisiä. Ne ovat nähtyjä ja koettuja, jopa kuviteltuja, eikä kokemus voi kaikkine vivahteineen tulla sanallistetuksi. Jokainen unista tehty referaatti on vain jäljennös siitä, mitä yrittää kuvata. Tämä ilmenee suhteessa kahdenlaisiin yleisöihin: Faramirin kertomuksia unista kuuntelevat Frodo ja Éowyn, kun taas muut esimerkkieni unet ovat reaalilukijalle referoituja. Unet ovat jotakin enemmän kuin niistä sanoiksi puetut esitykset – jotta uni ja näky voivat tulla esitetyiksi ja tuoduiksi näkijänsä tietoisuuden ulkopuolelle, on hyväksyttävä niiden esittämisen väistämätön epätäydellisyys.
Kaunokirjallisuus
Tolkien, J.R.R. 1999 (1977). The Silmarillion [Silmarillion]. Toim. Christopher Tolkien. London: Harper Collins Publishers.
Tolkien, J.R.R. 1991 (1954–1955). The Lord of the Rings [LotR]. Boston: Houghton Mifflin Company.
Tutkimuskirjallisuus
Amendt-Raduege, Amy M. 2006. Dream Visions in J.R.R. Tolkien’s The Lord of the Rings. Tolkien Studies, Volume III: An Annual Scholarly Review. Toim. Michael D.C. Drout, Verlyn Flieger, Douglas A. Anderson. West Virginia University Press, 45–55.
Brljak, Vladimir 2010. The Books of Lost Tales: Tolkien as Metafictionist. Tolkien Studies, Volume VII: An Annual Scholarly Review. Toim. Michael D.C. Drout, Douglas A. Anderson, Verlyn Flieger. West Virginia University Press, 1–34.
Descartes, René 2001 (1641). Meditations on First Philosophy. (Meditationes de prima philosophia.) Käänt. Elizabeth S. Haldane. Infomotions Inc.
Engel, Pascal 2014. Truth. Routledge.
Jung, Carl G. 1964. Symbolit. Piilotajunnan kieli. (Man and his symbols.) Suom. Mirja Rutanen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.
Korpua, Jyrki 2015. Constructive Mythopoetics in J.R.R. Tolkien’s Legendarium. http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789526209289.pdf (12.5.2016.)
Tolkien, J.R.R. 1983 (1964). On Fairy-Stories. The Monsters and the Critics and Other Essays. Toim. Christopher Tolkien. London: George Allen and Unwin, 109–161.