Puheenvuoro: Nykykirjallisuus: self-helpiä vai taidetta? (1/2017)

Janica Oke

Nykykirjallisuus: self-helpiä vai taidetta?

 

Niin kirjallisuustieteessä kuin mediassakin on käyty viime vuosina varsin kärkevää keskustelua kirjallisuuden välinearvoista ja toisaalta taiteen itseisarvoisuudesta. Debatti juontaa juurensa mediassa esitettyihin lausumiin lukemisen hyödyistä. Myös postmodernismin jälkeisen kulttuurisen ilmiön kartoittaminen on kietoutunut arvolatauksineen keskusteluun. Sekä tutkijat, journalistit että lukeva yleisö etsivät lukemiselle ja kirjallisuudelle tarkoitusta yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista eduista, joita lukemisen kautta koetetaan saavuttaa. Lukeminen esitetään valtamedioissa ihmisenä kasvamisen välineenä. Nykyään myös akateemiset tekstit resonoivat lukijoiden toiveita ja kulttuuripolitiikan paineita yrittäessään todistaa kirjallisuuden jollain tapaa ”hyödylliseksi” tai ”merkitykselliseksi”. Tänä päivänä kirjallisuuden, kuten ”kaiken [muunkin] pitää olla fitnessiä, muuten mikään ei ole mitään”, kuten Jani Tanskanen (2016) ironisesti lausahtaa. Tässä puheenvuorossa esitän eriävän näkökannan mediakeskusteluun: kirjallisuuden ei tarvitse perustella olemassaoloaan instrumentaalisten arvojen kautta. Kuten filosofi Gregory Currie (2013) muistuttaa kritisoidessaan viimeaikaisen tutkimuksen intoa todistaa lukeminen eduksi yksilön moraaliselle kasvulle ”[t]here is such a thing as aesthetic merit” – toisin sanoen taide on itsessään arvokasta. 

Oscar Wilde kirjoittaa Dorian Grayn muotokuvan (1890) alkupuheessa: ”kaikki taide on melko hyödytöntä”. Taiteen etuihin keskittyvät kysymykset eivät missään nimessä ole uusia – hyötyvaatimukset lienevät yhtä vanhoja kuin taide itse. Elämäntaitokirjallisuuden ja kulutukseen perustuvan itsekuvan rakentamisen aikakautena mediassa käytävä keskustelu kirjallisuudesta painottaa taiteen roolia yksilön itsensä sekä yhteisön etiikan ja henkisyyden kehittämisessä. Kiistämättä viimeaikainen keskustelu on sidoksissa myös taiteen kaupalliseen puoleen – kirjamyyntien laskun myötä kustantamoiden on ollut pakko keksiä uusia syitä lukemiseen tukeakseen tuotteidensa myyntiä. David Kidd Comerin ja Emanuele Castaton artikkelin “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind” (2013) julkaisusta lähtien media on herkutellut lukemisen eduilla. Hyvinvointinäkökulmasta ”lukeminen on voitu selittää hyödylliseksi toiminnaksi, jolla on katetta ja myönteisiä vaikutuksia; lukemisen on nähty johtavan johonkin konkreettiseen tulokseen” (Tanskanen 2016). Kaunokirjallisuuden lukemisen sanotaankin parantavan sosiaalisia kykyjä (Belluck 2013), lisäävän empaattisuutta (Tommola 2015) ja jopa estävän Alzheimerin tautia ja masennusta (Schocker 2015). Kaiken tämän taiteen hyödyntämisen keskellä kirjallisuuden taiteelliset aspektit uhkaavat kuitenkin jäädä lapsipuolen asemaan. Voidaankin kysyä, miksi kaunokirjallisuuden edes tarvitsee ottaa mitään osaa lukevan yleisön itsensäkehittämisprojekteihin. Taiteen olemassaoloa ei pitäisi joutua perustelemaan hyötynäkökulmilla. Fiktiota ei voi typistää aforismeiksi tai self-helpiksi. Kirjallisuudella ei pitäisi olla mitään tarvetta hyödyttää ketään. 

Maria Mäkelän mukaan klassikkoteokset ovat äärimmäisen huonoja esimerkkejä moraalista tai henkisestä kasvusta – esimerkiksi Kafkan, Beckettin tai Tolstoin henkilöhahmot ovat surkea joukko, jotka harhailevat hukassa maailmassa ja suhteissaan (Mäkelä 2013). Fiktion maailma on täynnä eksyneitä sieluja, eikä korkeakirjallisuuden tunnetuimpiin päähenkilöihin tutustuminen välttämättä ole niin mieltä kohottavaa kuin media ehkä antaisi ymmärtää. Akateeminen yhteisö on myös esittänyt huolensa kirjallisuuden kaupallistumisesta. Kirjailijoista muovataan väkipakolla julkisuuden henkilöitä (esimerkiksi Sofi Oksanen ja Laura Lindstedt), jotka tähdittävät keskusteluohjelmia (muun muassa Kari Hotakainen, Jari Tervo, Tuomas Kyrö ja Miika Nousiainen) ja kirjamyyntiä siivitetään skandaaleilla (esimerkiksi mediakohun aiheuttaneet Min Kamp 1–6, Fifty Shades of Grey tai Michel Houellebecqin rasismi- ja plagiointisyytökset). Esimerkiksi Yrjö Varpio huomauttaa tuoreessa haastattelussaan, että lukemisen sijasta nykyään ”mennään kirjallisuustapahtumiin, joissa kirjailijat eivät lue tekstejään vaan esiintyvät tai puhuvat televisiossa hauskasti kirjallisuudesta” (Solja 2016). Varpio (2016) kritisoi myös kulttuurin banalisoitumista viime vuonna julkaistussa omaelämäkerrassaan toteamalla, että ”kapitalismi on voittanut, eikä se juurikaan kaipaa henkisyyttä. Puheet sisäisistä sankareista ja itsensä löytämisestä ovat muuttuneet tyhjiksi fraaseiksi ja iltapäivälehtien löysiksi otsikoiksi”. 

Kulttuuripolitiikan ja kirjallisuuspiirien muutokset ovat vaikuttaneet myös kirjallisuuden tutkimukseen. 90-luvulta lähtien tutkijat ovat ennustaneet postmodernismin kuolemaa ja uuden ajan alkua kirjallisuudessa. Postmodernismin jälkeisen tilan nimittäjiä ja sitä määrittäviä ominaisuuksia on väitetty olevan esimerkiksi vilpittömyys (new sincerity, katso Wallace 1993; Kelly 2010), ironian puuttuminen ja muuttuminen (post-irony, Wallace 1993), viattomuus, empatia ja altruismi (katso esimerkiksi Dumitrescu 2014, 19–20) tai yksinkertaisimmillaan liike postmodernistisen ironian ja uudenlaisen vilpittömyyden välillä (metamodernism, Vermeulen & van der Acker 2010). Tämän niin sanotun eettisen käänteen tai eettisen dominantin nousun (Dumitrescu 2014, 21) voi katsoa johtuvan vaatimuksista, joita lukeva yleisö ja media nykypäivänä kirjallisuudelle asettavat. Tutkimuskirjallisuudessa ”eettisen” kirjallisuuden hyödyt vaihtelevat yksilön henkisestä kasvusta yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan henkiseen ylevöitymiseen asti. Toisaalta nykykirjallisuuden lukija tai tutkija voisi väittää, että uusi aikakausi elää pikemminkin tutkijoiden toiveissa kuin kohdetekstien sivuilla. Postmodernismin kuolemaa povaavat ja vilpittömyyden uutta tulemista ennustavat tutkijat kiinnittävät huomionsa itse kohdetekstien sijaan niiden vaikutuksiin ja hyötyihin. Tämä ei toisaalta ole mitään uutta kirjallisuustieteessä – jokaiseen metodiin voi lukea jonkinlaisen agendan, olkoon se sitten esimerkiksi feministisen tutkimuksen poliittiset tai dekonstruktion filosofiset päämäärät. Ajallemme tyypillistä ja kirjallisuustieteelle uutta on kuitenkin se, että tutkimuksen päämääränä nähdään sen varmistaminen, että teoksen luenta olisi eettisesti hyväksytty ja lukijaa kasvattava tai jopa valistava. Kohdetekstien syväluvun tai tarkkojen analyysien sijasta teosten tulkintaa käytetään ideologian keppihevosena. Jussi Sorjanen (2014) väittää edellä kuvattuja taiteelle asetettuja tavoitteita vastaan huomauttaessaan, että ”taide voi olla mitä tahansa, mutta sen ei tarvitse olla mitään”. Sorjasen argumentointia seuraten tutkimuksen tulisi tarkastella kohteitaan taiteena, eikä yhteiskunnallisten tavoitteiden välineinä. 

Tässä lyhyessä avauksessa olen eritellyt ja pohtinut viimeaikaista mediakeskustelua kirjallisuuden väline- ja itseisarvosta. Keskustelu lukemisen hyödyistä johtaa kirjallisuuden ja taiteen yksinkertaistamiseen – ne nähdään henkisen kehityksen välineinä ainutkertaisten luovien tuotosten sijaan. Myös kirjallisuustiede on kiivaasti etsimässä sekä itsensä että kirjallisuuden olemassaolon perusteluita. Nykyinen poliittinen ilmapiiri pakottaa akateemisen maailman löytämään instrumentaalisia arvoja tutkimukselle. Kaupallinen kustannustoiminta tekee samaa kirjallisuudelle. Kuten Sorjanen (2014) lausuu: ”taidekentästä on tulossa jonkinlainen sosiaali- ja terveyslaitoksen sivukonttori, jonka tehtävä on pitää ihmisiä henkisesti kasassa, koska muuten he hajoaisivat hulluun maailmaan”, mutta ”[t]aide on itseisarvo, sillä ei ole tiettyä tehtävää eikä sitä voi yrittää lukita suorittamaan sellaista”.  Kirjallisuuden arvo ei määräydy sen hyötyjen mukaan. Kirjallisuudella on itseisarvoa taiteen ilmentymänä, ei vain yksilön tai yhteiskunnan kehittämisen välineenä. Kirjallisuuden maailma on liian monimutkainen ja monipuolinen, jotta se voitaisiin yksinkertaistaa pelkäksi self-helpiksi.

 

Lähteet: 

Belluck, Pam 2013. For Better Social Skills, Scientists recommend a Little Chekov. New York Times 3.11.2013. https://well.blogs.nytimes.com/2013/10/03/i-know-how-youre-feeling-i-read-chekhov/?ref=research&_r=2 (13.3.2017).

Currie, Gregory 2013. Does Great Literature Make Us Better?. New York Times 1.6.2013. https://opinionator.blogs.nytimes.com/2013/06/01/does-great-literature-make-us-better (13.3.2017).

Dumitrescu, Alexandra 2014. Towards A Metamodern Literature. University of Otago. Väitöskirja. http://hdl.handle.net/10523/4925 (13.3.2017).

Kelly, Adam 2010. David Foster Wallace and the New Sincerity in American Fiction. Teoksessa Consider David Foster Wallace. Critical Essays (toim. David Hering). Los Angeles & Austin: Sideshow Media Group Press, 131-146.

Kidd, David Comer & Castano, Emanuele 2013. Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind. Science 6156(342), 377-380.

Mäkelä, Maria 2013. Nyt hän ymmärsi. Niin & Näin 13(4), 22-23.

Shocker, Laura 2013. 6 Science-Backed Reasons To Go Read A Book Right Now. Huffington Post 10.12.2013. http://www.huffingtonpost.com/2015/08/05/health-benefits-reading_n_4081258.html (13.3.2017).

Solja, Päivi 2016. Kirjallisuusprofessori lyttää kirjailijoiden hypettämisen – ”Krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä”. Yle 19.10.2016. http://yle.fi/uutiset/3-9239362 (13.3.2017).

Sorjanen, Jussi 2014. Pahoinvointia kulttuurista. Yle 19.2.2014. http://yle.fi/uutiset/3-7096479 (13.3.2017).

Tanskanen, Jani 2016. Puhe kirjallisuuden hyödyistä ärsyttää tutkijaa. Yle 27.03.2016. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/27/puhe-kirjallisuuden-hyodyista-arsyttaa-tutkijaa.  Viitattu 13.3.2017 (13.3.2017).

Tommola, Anna 2015. Kannattaa lukea fiktiota – etenkin korkeakirjallisuus lisää empatiakykyä. Helsingin Sanomat 8.1.2015. http://www.hs.fi/elama/art-2000002790544.html (13.3.2017).

Varpio, Yrjö 2016. Tämä on vielä kerrottava. Elämää yliopistomaailmassa ja kirjailijoiden parissa. Tampere: Sanasato.

Wallace, David Foster 1993. E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction. Review of Contemporary Fiction. 13(2), 151–195.

Vermeulen, Timotheus & Van der Akker, Robin 2010. Notes on Metamodernism. Journal of Aesthetics and Culture 2(1), 1–14.

Kannanotto kirjallisuuden oppiaineen puolesta

Kirjallisuuden opiskeleminen ei ole hyödytöntä. Kirjallisuudentutkimus on ala, jossa mieli, kieli, tiede ja taide vuotavat yhteen. Se tarjoaa opiskelijalleen avaimia kriittiseen ajatteluun, taitoja suurten tekstimassojen erittelyyn, valmiuksia yhteyksien havaitsemiseen ja merkitysten syvään ymmärtämiseen. Kuinka monesta tieteenalasta voidaan sanoa samaa?

Valitettavasti Jyväskylän yliopiston tekemä päätös kirjallisuuden koulutusvastuun lakkauttamisesta viestittää, ettei kirjallisuudentutkimusta nähdä muutoin kuin välineellisesti hyödyllisenä alana. Tämä tarkoittaa sitä, että jatkossa kirjallisuutta ei voisi enää opiskella Jyväskylässä pääaineena. Kirjallisuudentuntemus uhkaa typistyä äidinkielenopettajaksi aikovan opiskelijan välttämättömäksi pahaksi.

Länsimainen sivistys perustuu suureksi osaksi korkeaan kirjalliseen kulttuuriin. Kirjallisuus ei kuitenkaan synny tyhjiössä, vaan tarvitsee tuekseen kovatasoista ja monipuolista tutkimusta: jotta lajeja ja tekniikoita voitaisiin taiteessa kehitellä ja varioida, jonkun on ensin löydettävä ja määriteltävä ne. Kirjallisuuden oppiaineen lakkauttaminen Jyväskylässä nakertaa ison aukon suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kenttään, joka on tällä hetkellä monikasvoinen ja ylirajainen. Samalla päätös asettaa opiskelijoita eriarvoiseen asemaan, kun alan opiskeleminen ei enää välttämättä onnistu lähikaupungissa.

Kirjallisuudentutkija on ennen kaikkea harjaantunut tekstien lukija ja tulkitsija. Nykymaailmassa erilaiset teksti ja representaatiot ovat näkyvä osa jokapäiväistä olemista. Digitalisaatio kiihdyttää trendiä entisestään, sillä suurin osa elämästämme jaetaan ensisijaisesti tekstin ja kuvan muodossa. Jos menetämme tekstianalyyttisen otteen todellisuuteemme, menetämme lopulta kyvyn kriittiseen ajatteluun. Yhteiskunta, joka ei osaa lukea hyvin, ei kykene myöskään kirjoittamaan tai ajattelemaan hyvin.

Pääaineen kirjallisuutta opiskelleet työllistyvät monipuolisiin tehtäviin kirja-, kulttuuri-, kustannus-ja media-aloille. Maisteriksi valmistuneella kirjallisuudenopiskelijalla on paljon arvokasta tietotaitoa tarjottavanaan esimerkiksi kasvaville yrityksille, jotka tarvitsevat tuekseen viestinnän ammattilaisia ja moniosaajia. Kirjallisuudenopiskelu kasvattaa tekstien ja retoriikan asiantuntijoita, mutta tämä osaaminen menetetään, jos kirjallisuuden laaja-alainen tuntemus kadottaa arvonsa.

Jyväskylän yliopiston päätös on toteutuessaan käsittämätön ja näköalaton, ja siksi vaadimme, että kaavaillut muutokset kumotaan. Opiskelijoilla täytyy jatkossakin olla mahdollisuus lukea kirjallisuutta pääaineena Jyväskylän yliopistossa.

Teema ry ja Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijat antavat tukensa Jyväskylän kirjallisuudenopiskelijoille ja oppiaineen henkilökunnalle.

Noora Vaakanainen

Teema ry

Puheenvuoro: Saako kirjailija varastaa ja kenen kuuluu turvata kirjallisuuden moniäänisyys? (1/2016)

Noora Vaakanainen

Saako kirjailija varastaa ja kenen kuuluu turvata kirjallisuuden moniäänisyys?

Helmikuun alussa verkossa puhkesi kiista kirjallisuuden moniäänisyydestä, kun Koko Hubara kirjoitti blogissaan Ruskeat tytöt Laura Lindstedtin Oneironista (2015) kriittiseen sävyyn. Hubaran (2016a) mukaan Finlandia-voittaja on ”esimerkki kulttuurien omimisesta par excellence”. Kulttuurin omimisen kirjoittaja määrittelee seuraavasti:

esimerkiksi kuvataiteen tai muodin tai muun kulttuurin saralla yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta (Hubara 2016a).

Hubaran teksti aiheutti närää ja huolta sananvapaudesta: Eikö kirjailija saa enää kirjoittaa mistään muusta kuin omasta kokemuksestaan? Eikö ole hyvä, että edes joku esittää vähemmistöjä suomalaisessa kirjallisuudessa ja vieläpä sympaattiseen sävyyn? (ks. Honkasalo 2016.)

Itse en kiellä, etteikö olisi lähtökohtaisesti ongelmallista valkoisena kantasuomalaisena kirjoittaa esimerkiksi syömishäiriöstä kärsivästä juutalaisnaisesta. Kaunokirjallisten esitysten moniulotteisuudesta ja kuvausten uskottavuudesta pitää pystyä keskustelemaan samoin kuin tekijyyteen liittyvistä valta-asetelmistakin: tekijyys antaa kirjailijalle valtaa, mutta samalla valta tuo mukanaan vastuuta. Vähemmistöjen esittämisessä ei ole kyse pelkästään kirjoittajan vapaudesta paeta tekstiin kiinnittyviä eettisiä ongelmia fiktiivisyyden verhon taakse. Tekijän täytyy olla ainakin jossakin määrin tietoinen siitä, että hänen luomansa esitykset voivat uusintaa kulttuurisia stereotypioita ja vaikuttaa osaltaan siihen, millaisen linssin läpi vähemmistöjä katsotaan (stereotypioiden uusintamisesta kotimaisessa nykykirjallisuudessa ks. Saukkonen 2013). Miksi käytettyjä kerronnallisia keinoja ja omia kirjoittamismetodeja ollaan valmiita pohtimaan hyvinkin perusteellisesti yhdessä jos toisessakin kirjallisuustapahtumassa, mutta kun puhe kääntyy omaan kirjoittamiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin, menee suu tiukasti suppuun?

Hubara (2016b) on blogipostauksensa jälkipuinnissa täsmentänyt, että hänen pyrkimyksenään ei ollut estää ihmisiä kirjoittamasta kaunokirjallisuutta haluamistaan näkökulmista. Kiinnostavasti Hubara myös kysyy, miksi hänen tulkintansa mitätöitiin julkisessa keskustelussa. Täytyykö olla (valkoinen) kirjallisuudentutkija, jotta voi tulkita kaunokirjallisuutta?

En voi väittää jakavani Hubaran tulkinnan Oneironista. Asemamme lukijoina ovat väistämättä erilaiset: minua ei ole rodullistettu saatika syrjitty ihonvärini tai uskontoni perusteella, ja lisäksi opiskelen kirjallisuustiedettä yliopistossa. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä kirjoittajan keskustelunavausta tärkeästä aiheesta. Nähdäkseni Oneiron mahdollistaa kuitenkin erilaiset tulkinnat siitä, kuinka paljon toisen kokemusta voidaan tai ei voida omia. Tulkinnoista on voitava väitellä ja keskustella, ja niiden täytyy olla perusteltavissa tekstin tasolla.

Eriävien tulkintojen takana ovat usein eriävät tavat lukea kaunokirjallisuutta. On joka tapauksessa vaikea nähdä, miten juuri Lindstedtin Oneiron ”pönkittää” kirjailijan valta-asemaa omimalla toisia kulttuureja. Hubaran kirjoitus nimittäin jättää huomioimatta Oneironin keskeiset ulottuvuudet taideteoksena, fiktiona ja välittyneenä tekstinä. Kiusallisesti Hubara tuleekin artikuloineeksi oman kirjallisuuskäsityksensä litteyden:

Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta (Hubara 2016a).

Kommentti saa kysymään kumpi oikeastaan yksinkertaistaa, Hubara vai Lindstedt? Ajatus kaunokirjallisuudesta pelkästään aiheina ja tarinoina tuntuu äkkiseltään paljon yksinkertaistavammalta kuin Lindstedtin kerroksellinen tapa käsitellä olemassaoloa ja kuolemaa fiktion keinoin. Jos kerran tieteellisiä tekstejä lähteenään käyttävä, stereotypioita ironisoiva ja epäluotettavalla kerronnalla pelaava kertomus, joka vielä kaiken lisäksi leikittelee eri tekstilajeilla, ei ole muuta kuin jännittävä tarina, on vaikea enää keksiä kirjallisuutta mikä voisi olla jotakin muutakin kuin pelkkää yksinkertaistettua tarinaa.

Muualla on otettu jo kantaa siihen, kuinka kertomakirjallisuus jo lähtökohtaisesti spekuloi ja liikkuu pois tutun ja turvallisen piiristä (Rantanen 2016, Honkasalo 2016). Kertomuksen tutkimuksessa on annettu iso merkitys fiktion kyvylle välittää kokemuksellisuutta tai kvaliaa, eli miltä jostakin henkilöhahmosta tuntuu jokin asia tarinamaailmassa (Fludernik 2005 [1996], 18–19; Herman 2009, 73–74). Oneironissa seitsemän naista yrittävät kommunikoida kokemustansa kuoleman jälkeisestä välitilasta. Teos ankkuroituu tukevasti spekulaation alueelle nimeämällä itsensä ”fantasiaksi kuoleman jälkeisestä elämästä” – ainoastaan kuvittelemalla viimeisten henkäyksien jälkeinen maailma tulee eläväksi.

Hubaran tulkinnassa Oneironista naiset jakavat kokemuksensa suomeksi keskenään. Tämä tulkinta kuitenkin silpoo tekstistä pois kokonaan kokemuksia lukijalle välittävän agentin eli kertojan. Hubara (2016a) kysyy: ”miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?” Vastaus on, että eivät mitenkään. Lindstedtin romaani ei esitä henkilöitä puhumassa kekenään, sen sijaan naiset yrittävät etsiä yhteistä nonverbaalista kieltä, jonka välityksellä vieras todellisuus antautuisi jaettavaksi. Kertoja puolestaan välittää naisten kokemukset lukijalle ja tuottaa näin illuusion jaetusta ja välittömästä kokemuksesta.

Se, että kokemuksen välittämiseen tarvitaan ylimaallinen ja mieliä lukeva kommunikoija, tematisoi jo itsessään kokemuksen jakamisen rajoja. Kyllä, hämmentävän erilaisista kulttuureista tulevat naiset onnistuvat kuin ihmeen kaupalla viestimään toistensa kanssa painottomassa tilassa, joskin tuo viestintä on jo alusta alkaen rajoittunutta ja täynnä väärintulkintoja. Lindstedtin teos päätyykin korostamaan sitä, kuinka jokaisen kuolema on lopulta jokaisen oma:

Niin hän lähtee, yksin, itse valitsemallaan tavalla. Hän ikään kuin istahtaa sängyn laidalle, ikään kuin kellahtaa itsensä päälle, ikään kuin patjalle, ikään kuin kävisi nukkumaan. Wlbgis sängyssä, alla, korahtaa. Wlbgis ilmassa irvistää, huitaisee kämmenensä syrjällä kurkussaan olevaa aukkoa, kuin leikkaisi kaulansa giljotiinilla.

Wlbigs ilmassa katoaa.

Eikä kukaan ehdi sanoa järkytykseltään edes hyvästejä. (Oneiron, 372.)

Kuolevan Wlbigsin tajunta ei liu’u pelkästään toisten henkilöiden ulottumattomiin, vaan sen välittäminen lukijalle osoittautuu kertojallekin mahdottomaksi tehtäväksi: kertojalla on käytössään ainoastaan riittämättömiä ja pinnallisia vertauskuvia sille, mitä oikeastaan tapahtuu. Sanat ”ikään kuin” viestivät lukijalle sulkeutuvasta mielestä, jonka sisäisyyteen sen paremmin kertojalla kuin henkilöhahmoillakaan ei enää ole pääsyä. Siten oikeastaan koko toisen kokemus on Oneironissa lopulta saavuttamaton.

Ongelmaton ei myöskään ole Hubaran väite siitä, että teksti sulkee sekä hepreaa että suomea osaavan pois olettamastaan yleisöstä:

Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. (Hubara 2016a.)

Voisiko olla pikemminkin niin, että teksti avautuu ymmärrettäväksi molemmille lukijoille – sekä hepreaa että suomea puhuvalle mutta myös pelkästään suomea ymmärtävälle? Toisaalta hepreankielisiin sanoihin sisältyy kieltämättä paradoksaalista ambivalenssia: hepreaa osaamaton lukija on käännöksen varassa, vaikka oikeastaan juuri hepreankieliset sanat ovat teoksessa käännöksen tulos. Lukija voi konstruoida teoksen pohjalta tekijäkuvan, jossa yhdistyvät sekä halu kunnioittaa toisen kokemuksen vierautta että halu esitellä tämän kokemuksen kautta omaa oppineisuuttaan.

Oneiron tuo etäisesti mieleen Siri Hustvedtin romaanin Säihkyvä maailma (The Blazing World, 2014). Hustvedtin teoksessa kuvataan kerroksellisesti valkoista naistaiteilijaa, Harriet Burdenia, joka tekee taidettaan miestekijyyden lävitse. Taiteilijan maskeina toimivista miehistä yksi edustaa samanaikaisesti rodullistettua ja seksuaalista vähemmistöä. Teos kommentoi kirjallisuuden perusasetelmaa: henkilöt ovat maskeja, jotka muovaantuvat tekijänsä käsissä. Harrietin taiteilijuus ei ole vapaa eettisistä sudenkuopista, mutta samalla Harrietin taide myös ylittää ne ja on paljon enemmän kuin pelkkä moraalinen ongelma. Säihkyvä maailma onkin voimakas kannanotto sille, että myös naistekijän on saatava osoittaa oppineisuuttaan – holhoava pyrkimys aidata naisten tekemä taide ainoastaan oman ruumiillisuuden ja kokemuksen esittämiseksi rajaa taiteellisen vapauden lopulta mahdottomaksi.

Taiteellinen vapaus ei tietenkään ole sama asia kuin vapaus vastuusta. Mikään taideteos ei synny poliittisessa tyhjiössä. Mutta kuitenkin taide on lähtökohtaisesti jotakin enemmän kuin siihen kiinnittyvät eettiset kysymykset, sillä onhan kirjailija aina väistämättä jonkinasteinen varas, joka jossakin määrin hyödyntää ja esittää toisten kokemuksia omassa taiteessaan (ilman että esittäisi niitä ominaan). Yhtä lailla kerronnassa ja luennassa kysymykset siitä mikä on omaa purkautuvat: äänet sekoittuvat ja lukija identifioituu fiktiivisiin hahmoihin, eikä omaa lukukokemusta voi täysin erottaa teoksen tarjoamasta kokemuksellisuudesta. Siksi kaunokirjallisuus alistuu huonosti kenenkään keppihevoseksi.

Sittemmin keskustelu on hakeutunut tekijä-kiistaa hedelmällisempiin uomiin valottamaan muun muassa kirjallisuuden moniäänisyyttä (Dahlbom 2016a; Dahlbom 2016b). Hubara huomauttaa oikeutetusti blogissaan, että valtaväestön ei tarvitse ajatella antavansa äänen vähemmistöille, sillä vähemmistöillä on jo oma äänensä (Hubara 2016b). Kysymys on pikemminkin siitä, kuinka suuret mahdollisuudet vähemmistöillä on suomalaisessa yhteiskunnassa päästä ääneen. On siis kolonisoivaa ajatella, että valtaväestön edustaja voisi toimia vähemmistön äänitorvena ja pelastajana. Mutta kenen vastuulle kirjallisuuden moniäänisyys sitten jää, jos ei tekijöiden?

Haluaisin ajatella, että moniäänisyyden turvaaminen on ensisijaisesti kirjallisuusinstituution tehtävä. Valta-asetelmia on tehtävä entistä enemmän näkyviksi niin kritiikeissä, tutkimuksessa kuin instituution sisälläkin, ja erilaiset keskustelunavaukset on toivotettava tervetulleiksi ilman aggressiivisia puolustusreaktioita. Voiko suomalainen kirjallisuus esimerkiksi olla aidosti moniäänistä, jos se ei voi olla monikielistä (ks. Laurinolli 2016)? Minkälaiset suomalaiset taiteilijat ja asiantuntijat saavat jakaa kirjallisuuden Finlandia-palkintoja ja päättää siitä, millaista suomalaisen kirjallisuuden tulisi olla? Entä minkälaista kirjallisuutta maahanmuuttajataustaiselta kirjoittajalta odotetaan – pitääkö kirjoitetun teoksen hivellä valkoisen kantasuomalaisen lukijan omatuntoa?

Viittaukset

Fludernik, Monika (2005 [1996]): Towards a ’Natural’ Narratology. Lontoo & New York: Routledge.

Herman, David (2009): Narrative Ways of Worldmaking. Teoksessa Heinen, Sandra (toim.): Narratologia: Narratology in the Age of Cross-Disciplinary Narrative Research. Berliini: Walter de Gruyter, 71–87.

Honkasalo, Laura (2016): Mistä saa kirjoittaa?http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/mista-saa-kirjoittaa/, viitattu 14.02.2016.

Dahlbom, Taika (2016a): Kuka saa kirjoittaa vähemmistöistä ja mitä? Helsingin Sanomat 12.2.2016. http://www.hs.fi/lehdistonvapaus/a1455249181948, viitattu 4.3.2016.

Dahlbom, Taika (2016b): Maahanmuuttajataustaisten kirjoittajien tekstit horjuttavat käsitystä kansalliskirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 20.2.2016. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1455854974696, viitattu 4.3.2016.

Hubara, Koko (2016a): Othe(i)ron. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron, viitattu 14.02.2016.

Hubara, Koko (2016b): Othe(i)ron II. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron-ii, viitattu 14.02.2016.

Hustvedt, Siri (2014): The Blazing World. Lontoo: Sceptre.

Lindstedt, Laura (2015): Oneiron. Fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista. Helsinki: Teos.

Laurinolli, Heikki (2016): Yksikielisyysideologia kaventaa elämää. Tampereen yliopiston Yliopistouutiset 3.3.2016. http://www.uta.fi/ajankohtaista/yliopistouutiset/ilmoitus.html?id=114702, viitattu 6.3.2016.

Rantanen, Tytti (2016): Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron. https://flanoori.wordpress.com/2016/02/08/oneiron-irony-theory-otheiron/, viitattu 14.02.2016.

Saukkonen, Pasi (2013): Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Kiviaholinna: Suomalainen romaani. Toim. Vesa Haapala & Juhani Sipilä. Helsinki: Avain, 392–406.