Noora Vaakanainen
Saako kirjailija varastaa ja kenen kuuluu turvata kirjallisuuden moniäänisyys?
Helmikuun alussa verkossa puhkesi kiista kirjallisuuden moniäänisyydestä, kun Koko Hubara kirjoitti blogissaan Ruskeat tytöt Laura Lindstedtin Oneironista (2015) kriittiseen sävyyn. Hubaran (2016a) mukaan Finlandia-voittaja on ”esimerkki kulttuurien omimisesta par excellence”. Kulttuurin omimisen kirjoittaja määrittelee seuraavasti:
esimerkiksi kuvataiteen tai muodin tai muun kulttuurin saralla yksi kulttuurinen ryhmä, yleensä länsimainen ja valkoinen, ottaa haltuun jonkun toisen ryhmän tapoja, käsityksiä ja tuotteita – ja pönkittää niillä omaa valta-asemaansa ja myös taloudellista etumatkaansa ilman, että joutuu koskaan kärsimään asiaan liitetystä sorrosta (Hubara 2016a).
Hubaran teksti aiheutti närää ja huolta sananvapaudesta: Eikö kirjailija saa enää kirjoittaa mistään muusta kuin omasta kokemuksestaan? Eikö ole hyvä, että edes joku esittää vähemmistöjä suomalaisessa kirjallisuudessa ja vieläpä sympaattiseen sävyyn? (ks. Honkasalo 2016.)
Itse en kiellä, etteikö olisi lähtökohtaisesti ongelmallista valkoisena kantasuomalaisena kirjoittaa esimerkiksi syömishäiriöstä kärsivästä juutalaisnaisesta. Kaunokirjallisten esitysten moniulotteisuudesta ja kuvausten uskottavuudesta pitää pystyä keskustelemaan samoin kuin tekijyyteen liittyvistä valta-asetelmistakin: tekijyys antaa kirjailijalle valtaa, mutta samalla valta tuo mukanaan vastuuta. Vähemmistöjen esittämisessä ei ole kyse pelkästään kirjoittajan vapaudesta paeta tekstiin kiinnittyviä eettisiä ongelmia fiktiivisyyden verhon taakse. Tekijän täytyy olla ainakin jossakin määrin tietoinen siitä, että hänen luomansa esitykset voivat uusintaa kulttuurisia stereotypioita ja vaikuttaa osaltaan siihen, millaisen linssin läpi vähemmistöjä katsotaan (stereotypioiden uusintamisesta kotimaisessa nykykirjallisuudessa ks. Saukkonen 2013). Miksi käytettyjä kerronnallisia keinoja ja omia kirjoittamismetodeja ollaan valmiita pohtimaan hyvinkin perusteellisesti yhdessä jos toisessakin kirjallisuustapahtumassa, mutta kun puhe kääntyy omaan kirjoittamiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin, menee suu tiukasti suppuun?
Hubara (2016b) on blogipostauksensa jälkipuinnissa täsmentänyt, että hänen pyrkimyksenään ei ollut estää ihmisiä kirjoittamasta kaunokirjallisuutta haluamistaan näkökulmista. Kiinnostavasti Hubara myös kysyy, miksi hänen tulkintansa mitätöitiin julkisessa keskustelussa. Täytyykö olla (valkoinen) kirjallisuudentutkija, jotta voi tulkita kaunokirjallisuutta?
En voi väittää jakavani Hubaran tulkinnan Oneironista. Asemamme lukijoina ovat väistämättä erilaiset: minua ei ole rodullistettu saatika syrjitty ihonvärini tai uskontoni perusteella, ja lisäksi opiskelen kirjallisuustiedettä yliopistossa. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole vähätellä kirjoittajan keskustelunavausta tärkeästä aiheesta. Nähdäkseni Oneiron mahdollistaa kuitenkin erilaiset tulkinnat siitä, kuinka paljon toisen kokemusta voidaan tai ei voida omia. Tulkinnoista on voitava väitellä ja keskustella, ja niiden täytyy olla perusteltavissa tekstin tasolla.
Eriävien tulkintojen takana ovat usein eriävät tavat lukea kaunokirjallisuutta. On joka tapauksessa vaikea nähdä, miten juuri Lindstedtin Oneiron ”pönkittää” kirjailijan valta-asemaa omimalla toisia kulttuureja. Hubaran kirjoitus nimittäin jättää huomioimatta Oneironin keskeiset ulottuvuudet taideteoksena, fiktiona ja välittyneenä tekstinä. Kiusallisesti Hubara tuleekin artikuloineeksi oman kirjallisuuskäsityksensä litteyden:
Ihmisenä, joka on saanut juutalaisen kasvatuksen ja tapellut syömishäiriötä vastaan lapsesta saakka, koen hyvin loukkaavana, että yksi kokemuksistani ja olemassaoloitani on yksinkertaistettu jännittäväksi tarinaksi kantasuomalaisen naisen toimesta (Hubara 2016a).
Kommentti saa kysymään kumpi oikeastaan yksinkertaistaa, Hubara vai Lindstedt? Ajatus kaunokirjallisuudesta pelkästään aiheina ja tarinoina tuntuu äkkiseltään paljon yksinkertaistavammalta kuin Lindstedtin kerroksellinen tapa käsitellä olemassaoloa ja kuolemaa fiktion keinoin. Jos kerran tieteellisiä tekstejä lähteenään käyttävä, stereotypioita ironisoiva ja epäluotettavalla kerronnalla pelaava kertomus, joka vielä kaiken lisäksi leikittelee eri tekstilajeilla, ei ole muuta kuin jännittävä tarina, on vaikea enää keksiä kirjallisuutta mikä voisi olla jotakin muutakin kuin pelkkää yksinkertaistettua tarinaa.
Muualla on otettu jo kantaa siihen, kuinka kertomakirjallisuus jo lähtökohtaisesti spekuloi ja liikkuu pois tutun ja turvallisen piiristä (Rantanen 2016, Honkasalo 2016). Kertomuksen tutkimuksessa on annettu iso merkitys fiktion kyvylle välittää kokemuksellisuutta tai kvaliaa, eli miltä jostakin henkilöhahmosta tuntuu jokin asia tarinamaailmassa (Fludernik 2005 [1996], 18–19; Herman 2009, 73–74). Oneironissa seitsemän naista yrittävät kommunikoida kokemustansa kuoleman jälkeisestä välitilasta. Teos ankkuroituu tukevasti spekulaation alueelle nimeämällä itsensä ”fantasiaksi kuoleman jälkeisestä elämästä” – ainoastaan kuvittelemalla viimeisten henkäyksien jälkeinen maailma tulee eläväksi.
Hubaran tulkinnassa Oneironista naiset jakavat kokemuksensa suomeksi keskenään. Tämä tulkinta kuitenkin silpoo tekstistä pois kokonaan kokemuksia lukijalle välittävän agentin eli kertojan. Hubara (2016a) kysyy: ”miten seitsemän ei-suomalaista naista edes puhuu suomea keskenään?” Vastaus on, että eivät mitenkään. Lindstedtin romaani ei esitä henkilöitä puhumassa kekenään, sen sijaan naiset yrittävät etsiä yhteistä nonverbaalista kieltä, jonka välityksellä vieras todellisuus antautuisi jaettavaksi. Kertoja puolestaan välittää naisten kokemukset lukijalle ja tuottaa näin illuusion jaetusta ja välittömästä kokemuksesta.
Se, että kokemuksen välittämiseen tarvitaan ylimaallinen ja mieliä lukeva kommunikoija, tematisoi jo itsessään kokemuksen jakamisen rajoja. Kyllä, hämmentävän erilaisista kulttuureista tulevat naiset onnistuvat kuin ihmeen kaupalla viestimään toistensa kanssa painottomassa tilassa, joskin tuo viestintä on jo alusta alkaen rajoittunutta ja täynnä väärintulkintoja. Lindstedtin teos päätyykin korostamaan sitä, kuinka jokaisen kuolema on lopulta jokaisen oma:
Niin hän lähtee, yksin, itse valitsemallaan tavalla. Hän ikään kuin istahtaa sängyn laidalle, ikään kuin kellahtaa itsensä päälle, ikään kuin patjalle, ikään kuin kävisi nukkumaan. Wlbgis sängyssä, alla, korahtaa. Wlbgis ilmassa irvistää, huitaisee kämmenensä syrjällä kurkussaan olevaa aukkoa, kuin leikkaisi kaulansa giljotiinilla.
Wlbigs ilmassa katoaa.
Eikä kukaan ehdi sanoa järkytykseltään edes hyvästejä. (Oneiron, 372.)
Kuolevan Wlbigsin tajunta ei liu’u pelkästään toisten henkilöiden ulottumattomiin, vaan sen välittäminen lukijalle osoittautuu kertojallekin mahdottomaksi tehtäväksi: kertojalla on käytössään ainoastaan riittämättömiä ja pinnallisia vertauskuvia sille, mitä oikeastaan tapahtuu. Sanat ”ikään kuin” viestivät lukijalle sulkeutuvasta mielestä, jonka sisäisyyteen sen paremmin kertojalla kuin henkilöhahmoillakaan ei enää ole pääsyä. Siten oikeastaan koko toisen kokemus on Oneironissa lopulta saavuttamaton.
Ongelmaton ei myöskään ole Hubaran väite siitä, että teksti sulkee sekä hepreaa että suomea osaavan pois olettamastaan yleisöstä:
Myöhemmässä vaiheessa kirjaa on pitkä pätkä tekstiä hepreaksi, jonka tietysti luen. Pettymyksekseni huomaan, että samaa teksti löytyy myöhemmin suomeksi. Sellaista ihmistä, jolla on näiden molempien kielien taito, ei pidetä selvästikään potentiaalisena lukijana. (Hubara 2016a.)
Voisiko olla pikemminkin niin, että teksti avautuu ymmärrettäväksi molemmille lukijoille – sekä hepreaa että suomea puhuvalle mutta myös pelkästään suomea ymmärtävälle? Toisaalta hepreankielisiin sanoihin sisältyy kieltämättä paradoksaalista ambivalenssia: hepreaa osaamaton lukija on käännöksen varassa, vaikka oikeastaan juuri hepreankieliset sanat ovat teoksessa käännöksen tulos. Lukija voi konstruoida teoksen pohjalta tekijäkuvan, jossa yhdistyvät sekä halu kunnioittaa toisen kokemuksen vierautta että halu esitellä tämän kokemuksen kautta omaa oppineisuuttaan.
Oneiron tuo etäisesti mieleen Siri Hustvedtin romaanin Säihkyvä maailma (The Blazing World, 2014). Hustvedtin teoksessa kuvataan kerroksellisesti valkoista naistaiteilijaa, Harriet Burdenia, joka tekee taidettaan miestekijyyden lävitse. Taiteilijan maskeina toimivista miehistä yksi edustaa samanaikaisesti rodullistettua ja seksuaalista vähemmistöä. Teos kommentoi kirjallisuuden perusasetelmaa: henkilöt ovat maskeja, jotka muovaantuvat tekijänsä käsissä. Harrietin taiteilijuus ei ole vapaa eettisistä sudenkuopista, mutta samalla Harrietin taide myös ylittää ne ja on paljon enemmän kuin pelkkä moraalinen ongelma. Säihkyvä maailma onkin voimakas kannanotto sille, että myös naistekijän on saatava osoittaa oppineisuuttaan – holhoava pyrkimys aidata naisten tekemä taide ainoastaan oman ruumiillisuuden ja kokemuksen esittämiseksi rajaa taiteellisen vapauden lopulta mahdottomaksi.
Taiteellinen vapaus ei tietenkään ole sama asia kuin vapaus vastuusta. Mikään taideteos ei synny poliittisessa tyhjiössä. Mutta kuitenkin taide on lähtökohtaisesti jotakin enemmän kuin siihen kiinnittyvät eettiset kysymykset, sillä onhan kirjailija aina väistämättä jonkinasteinen varas, joka jossakin määrin hyödyntää ja esittää toisten kokemuksia omassa taiteessaan (ilman että esittäisi niitä ominaan). Yhtä lailla kerronnassa ja luennassa kysymykset siitä mikä on omaa purkautuvat: äänet sekoittuvat ja lukija identifioituu fiktiivisiin hahmoihin, eikä omaa lukukokemusta voi täysin erottaa teoksen tarjoamasta kokemuksellisuudesta. Siksi kaunokirjallisuus alistuu huonosti kenenkään keppihevoseksi.
Sittemmin keskustelu on hakeutunut tekijä-kiistaa hedelmällisempiin uomiin valottamaan muun muassa kirjallisuuden moniäänisyyttä (Dahlbom 2016a; Dahlbom 2016b). Hubara huomauttaa oikeutetusti blogissaan, että valtaväestön ei tarvitse ajatella antavansa äänen vähemmistöille, sillä vähemmistöillä on jo oma äänensä (Hubara 2016b). Kysymys on pikemminkin siitä, kuinka suuret mahdollisuudet vähemmistöillä on suomalaisessa yhteiskunnassa päästä ääneen. On siis kolonisoivaa ajatella, että valtaväestön edustaja voisi toimia vähemmistön äänitorvena ja pelastajana. Mutta kenen vastuulle kirjallisuuden moniäänisyys sitten jää, jos ei tekijöiden?
Haluaisin ajatella, että moniäänisyyden turvaaminen on ensisijaisesti kirjallisuusinstituution tehtävä. Valta-asetelmia on tehtävä entistä enemmän näkyviksi niin kritiikeissä, tutkimuksessa kuin instituution sisälläkin, ja erilaiset keskustelunavaukset on toivotettava tervetulleiksi ilman aggressiivisia puolustusreaktioita. Voiko suomalainen kirjallisuus esimerkiksi olla aidosti moniäänistä, jos se ei voi olla monikielistä (ks. Laurinolli 2016)? Minkälaiset suomalaiset taiteilijat ja asiantuntijat saavat jakaa kirjallisuuden Finlandia-palkintoja ja päättää siitä, millaista suomalaisen kirjallisuuden tulisi olla? Entä minkälaista kirjallisuutta maahanmuuttajataustaiselta kirjoittajalta odotetaan – pitääkö kirjoitetun teoksen hivellä valkoisen kantasuomalaisen lukijan omatuntoa?
Viittaukset
Fludernik, Monika (2005 [1996]): Towards a ’Natural’ Narratology. Lontoo & New York: Routledge.
Herman, David (2009): Narrative Ways of Worldmaking. Teoksessa Heinen, Sandra (toim.): Narratologia: Narratology in the Age of Cross-Disciplinary Narrative Research. Berliini: Walter de Gruyter, 71–87.
Honkasalo, Laura (2016): Mistä saa kirjoittaa?http://blogit.image.fi/sininenkirjahylly/mista-saa-kirjoittaa/, viitattu 14.02.2016.
Dahlbom, Taika (2016a): Kuka saa kirjoittaa vähemmistöistä ja mitä? Helsingin Sanomat 12.2.2016. http://www.hs.fi/lehdistonvapaus/a1455249181948, viitattu 4.3.2016.
Dahlbom, Taika (2016b): Maahanmuuttajataustaisten kirjoittajien tekstit horjuttavat käsitystä kansalliskirjallisuudesta. Helsingin Sanomat 20.2.2016. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1455854974696, viitattu 4.3.2016.
Hubara, Koko (2016a): Othe(i)ron. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron, viitattu 14.02.2016.
Hubara, Koko (2016b): Othe(i)ron II. http://www.lily.fi/blogit/ruskeat-tytot/otheiron-ii, viitattu 14.02.2016.
Hustvedt, Siri (2014): The Blazing World. Lontoo: Sceptre.
Lindstedt, Laura (2015): Oneiron. Fantasia kuoleman jälkeisistä sekunneista. Helsinki: Teos.
Laurinolli, Heikki (2016): Yksikielisyysideologia kaventaa elämää. Tampereen yliopiston Yliopistouutiset 3.3.2016. http://www.uta.fi/ajankohtaista/yliopistouutiset/ilmoitus.html?id=114702, viitattu 6.3.2016.
Rantanen, Tytti (2016): Oneiron -irony +theory = Othe(i)ron. https://flanoori.wordpress.com/2016/02/08/oneiron-irony-theory-otheiron/, viitattu 14.02.2016.
Saukkonen, Pasi (2013): Kotoutuuko kirjallisuus? Maahanmuutto, monikulttuurisuus ja suomalaiset kirjailijat. Teoksessa Kiviaholinna: Suomalainen romaani. Toim. Vesa Haapala & Juhani Sipilä. Helsinki: Avain, 392–406.
metalepsisblog.wordpress.com 