Kirjallisuuskritiikki: Ge Fein The Invisibility Cloak – selittämätön Pekingissä (1/2017)

Tatu Pajula

Ge Fein The Invisibility Cloak – selittämätön Pekingissä

Usein taiteilijan suosion voi havaita hänen tyylinsä imitoijien määrästä. Kun esimerkiksi jokin kirjailija nousee maailmanmaineeseen omalla tunnistettavalla tyylillään, jäljittelijät ovat nopeasti hänen kannoillaan. Haruki Murakami on viimeistään 2000-luvulla tullut kirjakauppojen näyteikkunoihin ja joulumarkkinoille Suomessakin hieman tavallista erikoisemmalla ja viileällä proosallaan. Murakamin suosio on tehnyt hänestä statuskirjailijan. Hänen kirjojaan kuuluu löytyä vakavasti otettavan uuden proosan lukijan hyllystä, luettuna tai ei.

Jo 80-luvulta asti kirjoittanut kiinalainen kirjailija Ge Fei ei ole todellakaan Murakamin tyylin aallonharjalla ratsastaja, mutta hänen teksteissään on silti paljon samaa 2000-luvun Murakamin kanssa. Molempien teoksissa kuvataan usein elämässä harhailevia miehiä, jotka yrittävät selviytyä lakonisen huumorinsa ja olemattoman motivaationsa avulla lievästi erikoisista sattumuksista. Ge Fein hiljattain englanniksi käännetty romaani The Invisibility Cloak (Yin shen yi, 2016) sopii ainakin tähän kuvaukseen osuvasti. Teos kertoo musiikinsoitinrakentajan Cuin elämästä nykypäivän Pekingissä, jossa hän kärsii tietämättömyydestä, huonoista valinnoista, läheisten kuolemasta, rakkaan pettämisestä ja luovan ihmisen tuskasta. Teos kokoaa sivuilleen paljon äänentoisto-sanastoa, mutta se ei ole tarinan pääaihe, eikä siten häiritse liiaksi sanastoa taitamatontakaan. Teoksen kantava voima on Cuin suhde musiikkiin, äänentoistolaitteisiin ja asiakkaisiinsa. Hän nauttii klassisesta musiikista ja mahdollisimman hyvän äänentoiston rakentamisesta, mutta hänen asiakkaansa ovat hieman vähemmän vakavamielisesti harrastuksessa mukana. Cuin työhön kuuluu luomisen tuska siitä, että hän joutuu rakentamaan loistavia laitteita ihmisille, jotka eivät hänen mukaansa tajua asiasta mitään.

Fei on onnistunut luomaan todella tavallisen miehen teoksensa päähenkilöksi ja kertojaksi, mikäli tavallisella tarkoitetaan hajutonta ja mautonta, puoliksi läpinäkyvää henkilöä. Harvoja persoonallisuuden viitteitä Cuissa on hänen hapan suhteensa useimpiin asiakkaisiinsa. Ehkäpä se on jonkinlainen osoitus päähenkilön latteudesta, kun lähes jokainen teoksen sivuhenkilö on Cuita persoonallisempi ja kiinnostavampi. Cuin ikävä sisko, siskon vielä ikävämpi miesystävä, Cuin viisas äiti, kevytkenkäinen vaimo, tuuliviirinä pyörivä ystävä, vakava mafiapomo ja mafiapomon huivipäinen kaltoin kohdeltu jalkavaimo ovat jokainen Cuita mielenkiintoisempia ja toden tuntuisempia hahmoja omissa persoonissaan. Voisi toki väittää, että esimerkiksi Cuin sisko on yksiulotteisen ikävä, mutta mielestäni sekin on parempi kuin yksiulotteinen värittömyys. Sivuhenkilöt edustavat ehkäpä trooppeja ja juonen liikuttimia, mutta Cui vaikuttaa välillä ainoastaan kameralta, joka kuvaa teoksen tapahtumia mykistyen ratkaisevilla hetkillä.

Teos rakentuu suureksi osaksi Cuin elämän tapahtumista, jotka jäävät usein selittämättömiksi. Jotakin tapahtuu ja Cuille ei koskaan kerrota miksi näin kävi. Cui saa The Invisibility Cloakissa Ding Caicheniltä, mystiseltä rikkaalta mieheltä, tehtäväkseen rakentaa hänelle maailman parhaan äänijärjestelmän. Cui tekee työtä käskettyä, mutta on jäädä palkatta Caichenin tapettua itsensä ilman selitystä ja syytä. Teoksen nimi juontaa juurensa Cuin kertomuksesta, jossa hän kuvailee Pekingin Hi-Fi-harrastajien oppi-isää ja julkkista, Mou Qishania. Cuin mukaan Qishan pystyi kuulemma kulkemaan missä tahansa juhlissa huomaamatta, sillä hän omisti näkymättömyysviitan (eng. invisibility cloak). Näkymättömyysviitta kuvaa myös metaforana Cuin elämää ja työtä. Äänijärjestelmien rakentajana hän on näkymättömissä suurista markkinoista ja saa elää huomaamatta omien harvojen asiakkaidensa turvin. Toisaalta hänen näkymättömyytensä näyttäytyy myös siten, että hänen kaltaiselleen sivulliselle ei tarjota syitä tapahtuneille asioille, ei edes niille, jotka koskevat hänen omaa elämäänsä. Hänen suurimman asiakkaansa kuolema, Cuin ystävän suhde Cuin siskoon ja yhtäkkinen ystävyyden loppu, avioliiton ongelmat, äidin viisaudet sekä siskon vieraanvaraisuuden loppuminen vain tapahtuvat Cuille ennen kuin hän ehtii kyseenalaistamaan niitä. Teoksen erityisyys ja kiinnostavuus piilevätkin sen tapahtumien selittämättömässä kulussa, johon lukija joutuu Cuin mukana. Asioita ei selitetä puhki ja vaikka Cui jää tietämättömäksi monista asioista, hän ei tuhoudu omaan ulkopuolisuuteensa, vaan hyväksyy tietonsa rajat. Teoksen loppupuolella Cui neuvoo asiakastaan lopettamaan kaiken analysoimisen ja huolehtimisen, koska siten voi olla jopa väistämättömässä tietämättömyydessään onnellinen. Onko onnellinen tietämättömyys sitten teemana korni ja kliseinen? Ehkä hieman. Fei välttää kuitenkin täysin siirappisuuden teoksensa kulussa. Cui jatkaa työtään ilman suuria saippuaoopperamaisia tunneaarioita, jotenkuten onnellisena.

Toisaalta The Invisibility Cloakin tapahtumien selittämättömyyttä ja päähenkilön välinpitämättömyyttä voisi yhtä hyvin kutsua laiskaksi juonen rakentamiseksi. Kun kaikki jätetään auki ja päähenkilö on suostuvainen kaiken avoimuuteen, kirjailijakin säästyy selityksen keksimisen vaivalta. Jättääkö Ge Fei teoksessaan kaiken liian avoimeksi ja vaille syvyyttä? Se riippuu täysin siitä, mitä The Invisibility Cloakilta odottaa. Se on romaaniksi aika lyhyt, 126 sivua, joten on ehkä epäreilua odottaa teokselta syvää juonen- ja henkilöiden kehitystä. Sivumäärä ei riitä siihen. Se on ennemminkin hieman pidennetty tunnelmanovelli, jossa ei yritetäkään luoda runsasta ja tiivistä maailmaa. Siinä keskitytään epäselvyyden ja irrallisuuden tunnelmaan. Näin ajateltuna The Invisibility Cloak on kuin taikaesitys. Jos esitys selitettäisiin auki, sen erityisyys häviäisi.

Teos liikkuu irrallisuuden ja kiinnostavuuden rajoilla. Se vaikuttaa miltei tarkoituksellisen kevyeltä hötöltä, josta kaikki syyt ja tapahtumien perustelut. Hyvin rakennetut sivuhenkilöt kuitenkin kantavat teoksen loppuun asti kiinnostavasti. Esimerkiksi Ding Caichenin vakava ja jopa hieman pelottava hahmo kääntää olemassaolollaan osittain teoksen loppuarvosanan keskinkertaisesta ihan hyväksi. Mutta toisaalta henkilöhahmojen välisten suhteiden muutos teoksen loppupuolella yhtäkkiä ilman syytä ihmetyttää minua vieläkin. Tässä kohdassa teoksen selittämättömyys ärsytti enemmän, kuin kiinnosti. Ehkäpä myös käännöstyö selittää osan The Invisibility Cloakin tapahtumien irrallisuudesta. Alkuperäisteos kiinaksi saattaa kuljettaa juontaan elegantimmin. Teoksen kääntäjä, Canaan Morse, on silti tehnyt hyvää työtä teoksen kanssa. Teksti on itsessään selkeää ja vailla ilmiselviä käännöskukkasia.

Kaiken kaikkiaan The Invisibility Cloak asettuu kouluarvosana-asteikolla noin seitsemään ja puoleen, mikäli haluan numeroida sen ansion. Ei loistava, mutta ei myöskään huono. Suosittelen lukemaan, mikäli halua on tutustua nykyiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen. Ge Fein lyhyestä ja keveähköstä proosasta on helpompi siirtyä vaikkapa Mo Yanin tai Geo Xingjianin raskaampiin tuotoksiin. Mutta ei Ge Fein The Invisibility Cloak ole ainoastaan aloittelijan opas kiinalaiseen kirjallisuuteen. Se on itsessäänkin hyvää proosaa, mikäli sen tapahtumien selittämättömyys ja epäselvyys eivät ole ylitsepääsemättömiä esteitä.

 

Kirjallisuuskritiikki: Erakon ei-niin-ihmeellinen tarina (1/2017)

Anna Ojalahti

Viimeisen erakon ei-niin-ihmeellinen tarina

“None of the hermit categories fit him properly. There was no clear why. Something he couldn’t quite feel had tugged him away from the world with the persistence of gravity. He was one of the longest-enduring solidaries, and among the most fervent as well. Christopher Knight was a true hermit.” (84)

Michael Finkelin The Stranger in the Woods: The Extraordinary Story of the Last True Hermit (2017) on elämäkerrallinen teos, joka kertoo Christopher Knightin tarinan. Vuonna 1986 Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa kaksikymmenvuotias Knight käveli metsään ilman sen kummempaa syytä ja asui siellä seuraavat 27 vuotta yksin, lähes ketään tapaamatta. Knightin erikoinen tarina paljastui, kun hän jäi kiinni ryöstäessään leirintäalueen keittiötä vuonna 2013. Hänen tarinansa kertoo journalisti Michael Finkel, jolle Knight kiinnijäämisensä jälkeen kertoi kokemuksistaan. Finkel hahmottelee Knightin tarinan kehykseksi erakkokertomusta kuten kirjan nimikin jo antaa ymmärtää, muttei kuitenkaan onnistu asettamaan Knightiä tunnettuihin erakkokategorioihin. Knight lipsuu niistä ulos – hän ei ollut uskonnollinen erakko, etsimässä taiteellista inspiraatiota tai syvempää ymmärrystä itsestä eikä hän osoittanut mieltään mätää yhteiskuntaa vastaan. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi Finkel varaa Knightille teoksen nimessäkin toistetun tittelin, “The Last True Hermit”. Knight ei itse mieltänyt itseään erakoksi, mutta siksi media ja muut ihmiset häntä nimittivät jo ennen hänen löytymistään, ja erakkona hän ihmisten mieleen myös jäänee.

“While he lived in the woods, Knight never once appeared classically hermitlike, hirsute and disheveled, and only while he was in jail and no longer a hermit did he begin to look like one. It was his idea of a practical joke.”

Vetäydyttyään syrjään yhteiskunnasta Knight leiriytyi vaikekulkuiseen metsään, jonne hän muodosti itselleen asuttavan alueen pienelle aukiolle. Hän rakensi kodin tavaroista, joita hän ryösti läheisen leirintäalueen mökeistä. Hän myös hankki kaiken ruokansa ja viihdykkeensä mökeistä – klassisesta erakkokehyksestä poiketen hän ei vetäytynyt metsään etsimään mitään suurempaa viisautta eikä näin ollen myöskään kieltäytynyt moderneista viihdykkeistä. Ruoan ja tarvikkeiden lisäksi hän pihisti kirjoja, lehtiä, alkoholia, pelikoneita ja jopa television. Knight vältteli kaikenlaista ihmiskontaktia pakkomielteisesti ja eli ihmisten yhteiskunnasta sivussa, mutta ironisesti ei kuitenkaan pärjännyt ilman muita ihmisiä.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan jatkuneet varkaudet aiheuttivat mökkialueen ihmisissä sekalaisia tunteita – ahdistusta, pelkoa, vihaa, sääliä ja alistuneisuutta. Alueen asukkaiden ja mökkeilijöiden tarina pihistelevästä erakosta muuttui alueella legendaksi, josta jopa koululaiset kirjoittivat esseitä. Toiset eivät uskoneet erakkoon, toiset pitivät koko asiaa vitsinä ja toiset syyttelivät varkauksista naapureitaan ja jopa omia lapsiaan. Asukkaat pitivät erakkoa suurimmalta osin harmittomana, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta Knightia ei koskaan saatu kiinni eivätkä minkäänlaiset turvallisuusmekanismit estäneet hänen ryöstöretkiään. Knight oli työskennellyt ennen metsään katoamistaan turvallisuusjärjestelmien asentajana, ja nämä taidot olivat mitä ilmeisimmin olennaisempia Knightin selviytymiselle kuin mitkään erätaidot.

Finkel ei pyri antamaan Knightin elämästä siloteltua kuvaa eikä tämä itsekään sellaista Finkelin mukaan halunnut. Knight oli varas – hän myönsi tehnteensä 27 vuoden aikana yli 1000 murtoa – mutta varastamisesta aiheutunut moraalinen tuska ei ollut tarpeeksi suuri, jotta Knight olisi ollut valmis luopumaan erakkoelämästään. Tämä ei kuitenkaan estä Finkelin ihailua hiipimästä kirjan sivuille. Finkel kertoo ulkoilmaihmisenä samaistuneensa Knightiin lukiessaan tämän erikoisesta tapauksesta uutisista ja jopa huolestuneensa siitä, miten vuosia metsässä elänyt Knight voi vankilaympäristössä.

Finkel kävi Knightin kanssa kirjeenvaihtoa sekä tapasi tätä vankilassa, joskin teoksessa Knight vaikuttaa Finkelin kuvaamana jatkuvasti vastahakoiselta ottamaan kontaktia Finkeliin tai kehenkään muuhunkaan. Knight ei metsässä eläessään juuri kaivannut ihmisiä ja hänen suurin emotionaalinen siteensä näyttääkin olleen leirinsä puussa kasvaneeseen sieneen. Knight ei koskaan ennen katoamistaan tai sen aikana ottanut yhteyttä perheeseensä, joka ei myöskään koskaan tehnyt hänestä katoamisilmoitusta. Tämä mielenkiintoinen yksityiskohta mainitaan teoksessa ohimennen, kuin se ei olisi kovinkaan tärkeä, vaikka ehkä juuri sen vuoksi Knight pystyi elämään erakkona niin kauan.  Häntä ei etsinyt kukaan, ei edes oma perhe. Tässä asetelmassa ei ilmeisesti edes ollut Knightille tai paikallisille mitään erikoista: ”Sergeant Hughes said he wasn’t particularly surprised to learn that the Knights had not involved the authorities.  ‘They’re a rural Maine family,’ he said. ‘Keeping-to-themselves kind of people.’”

Finkel tuo esiin lääkäreiden kommentit, joiden mukaan Knightilla on alkoholiongelma sekä todennäköisesti mielenterveydellisiä ongelmia kuten jokin autismin kirjoon kuuluva sairaus, masennus tai eristäytyvä persoonallisuus. Hän kuitenkin vakuuttaa, että Knight vaikuttaa täysjärkiseltä ja älykkäältä. Hän ei vain sovi ihmisten keskelle. ”He’s unimpressed with what he’s learned in jail of the society he is about to enter, and is certain he is not going to fit in. Everything moves at light speed, without rest. ‘It’s too loud. Too colorful. The lack of aesthetics. The crudeness. The inanities. The trivia. The inappropriate choices of aspirations and goals.’” Knight korostaa, ettei hänen vetäytymistään yhteiskunnasta tule tulkita kritiikkinä modernia elämänmenoa kohtaan, sillä hän ei tietoisesti tällaiseen pyrkinyt. Hän vain lähti ja katosi metsään omasta halustaan, muiden ajatuksista piittaamatta. Knightin vastenmielisyys yhteiskuntaa ja muiden ihmisten seuraa kohtaan ja se, että hänen tarinansa ylipäätään kerrotaan, voidaan tällaisena kritiikkinä kuitenkin tulkita. Finkel ei saarnaa asiasta vaan ratkaisee asian kuvaamalla Knightin elämää metsässä harmonikseksi ja onnelliseksi ja asettamalla sen vastoin Knightin surkeaa nykytilaa, pakotettuna ihmisten keskelle ja osaksi yhteiskuntaa. Tämä ristiriita on teoksen läpi kulkeva punainen lanka, joka määrittää sekä teoksen kerrontaa että teemoja.

“Fall foliage is undeniably beautiful, as easy to like as chocolate, but Knight felt that the woods were at their loveliest when the leaves were finished. He liked the skeletal look of bare branches. ‘I’ve read too much Victorian literature – old books, used, the ones with bookplates in them, and the plates always show bare-limbed trees, to convey a sense of loss or coming horror.’”

Mielenkiintoisen ja jopa huvittavan juonteen tarinaan tuovat Finkelin ja Knightin keskustelut kirjallisuudesta. Knight viihdytti itseään lukemalla paljon mökeistä varastettuja kirjoja, ja hänelle kelpasikin kaikki luettava pornolehdistä James Joycen Ulyssekseen (jonka Knight tosin epäili olevan Joycen jäynä lukijoille, eikä koskaan lukenut teosta loppuun). Lempikirjakseen Knight nimeää William Shirerin teoksen The Rise and the Fall of Third Reich ja ylistää Shakespearea ja Emily Dickinsonin runoutta. Onhan erakko lukenut tietenkin myös Ralph Waldo Emersonia sekä Henry David Thoreauta, joskin jälkimmäisen Knight tyrmää täysin. Thoreau ei ollut hänen mukaansa oikea erakko eikä tällä ollut syvää ymmärrystä luonnosta. Jokseenkin osuvaa on, että Knight nimeää samastuttavimmaksi kirjallisuuden hahmoksi Dostojevskin Kellariloukon ihmisvihamielisen erakon. Finkel leikittelee ajatuksella, että kirjallisuus oli kenties ainoa keino ihmisseuraa karttavalle Knightille olla jollakin tavalla kontaktissa muihin ihmisiin, vaikka sitten kuvitteellisiin.

Finkel ympäröi Knightin tarinan elementeillä, jotka täydentävät Knightin kertomaa. Äänen saa Finkelin ja Knightin lisäksi lyhyesti myös Finkelin kiinniottanut  riistanvartija Terry Hughes, poliisi Diane Vance sekä Knightin ryöstelyn kohteena olleen leirintäalueen ihmiset. Vaikka Knightin elämä metsässä ja hänen löytymisensä on jo sinänsä erikoislaatuinen tapaus, ei Knight persoonana ole kovin valloittava tai mielenkiintoinen. Finkelin kehittelemät kehykset tuovatkin Knightin tarinaan tarvittua lisämateriaalia, mutta jäävät joskus hieman irrallisen oloisiksi.

Teoksen nimen hyberbolat “extraordinary” ja “last true” ovatkin hieman hämääviä, vaikka tarinan alkuasetelma on kutkuttava. Kerronta on jouhevaa, mutta tarinan täytteeksi kehitetyt lisäkkeet ja taustoitukset eivät kuitenkaan ole kovin erikoisia ja nimessä lupailtu ihmeellinen tarina typistyy kertomukseksi mitäänsanomattomasta miehestä, joka asui yksin metsässä 27 vuotta, varasti elääkseen ja jäi lopulta kiinni. Jotain ihmeellistä ja erikoista erakosta on kuitenkin löydettävä, ja Finkel nostaakin toistuvasti esiin Knightin tavan puhua suoraan: “Knight seemed to say exactly what he was thinking, raw and true, unfiltered by the safety net of social niceties.” Knightilla ei ehkä ole tarjottavanaan suuria viisauksia, mutta sentään jotakin mielenkiintoista löytyy miehestä, joka vietti 27 vuotta metsässä itsekseen.

Titteli ”viimeinen todellinen erakko” jää sekin myös hieman ontoksi sillä ei ole varsinaisesti mitään, mikä tekisi Knightista autenttisemman erakon kuin hänen edeltäjänsä tai mahdolliset seuraajansa. Ehkä kaikista ihmeellisintä tarinassa lopulta onkin se, että mitään syytä tai päämäärää Knightin erakoitumiselle ei ollut. Tarina ei näin ollen tarjoa lukijalleen suurta sulkeumaa tai elämään sovellettavien erakkoviisauksien valikoimaa. Knight itse tai hänen tarinansa eivät mahdu kuvaan erakoista ja heidän tarkoitusperistään, jolloin Knightin kokemukset metsässä ja palaaminen osaksi yhteiskuntaa jää tarinaksi yksin elämisen hienoudesta ja toisaalta sopeutumattomuudesta.

Christopher Knightin tapauksesta ovat kirjoittaneet myös mm. National Geographic sekä The Guardian.