Tatu Pajula
Ge Fein The Invisibility Cloak – selittämätön Pekingissä
Usein taiteilijan suosion voi havaita hänen tyylinsä imitoijien määrästä. Kun esimerkiksi jokin kirjailija nousee maailmanmaineeseen omalla tunnistettavalla tyylillään, jäljittelijät ovat nopeasti hänen kannoillaan. Haruki Murakami on viimeistään 2000-luvulla tullut kirjakauppojen näyteikkunoihin ja joulumarkkinoille Suomessakin hieman tavallista erikoisemmalla ja viileällä proosallaan. Murakamin suosio on tehnyt hänestä statuskirjailijan. Hänen kirjojaan kuuluu löytyä vakavasti otettavan uuden proosan lukijan hyllystä, luettuna tai ei.
Jo 80-luvulta asti kirjoittanut kiinalainen kirjailija Ge Fei ei ole todellakaan Murakamin tyylin aallonharjalla ratsastaja, mutta hänen teksteissään on silti paljon samaa 2000-luvun Murakamin kanssa. Molempien teoksissa kuvataan usein elämässä harhailevia miehiä, jotka yrittävät selviytyä lakonisen huumorinsa ja olemattoman motivaationsa avulla lievästi erikoisista sattumuksista. Ge Fein hiljattain englanniksi käännetty romaani The Invisibility Cloak (Yin shen yi, 2016) sopii ainakin tähän kuvaukseen osuvasti. Teos kertoo musiikinsoitinrakentajan Cuin elämästä nykypäivän Pekingissä, jossa hän kärsii tietämättömyydestä, huonoista valinnoista, läheisten kuolemasta, rakkaan pettämisestä ja luovan ihmisen tuskasta. Teos kokoaa sivuilleen paljon äänentoisto-sanastoa, mutta se ei ole tarinan pääaihe, eikä siten häiritse liiaksi sanastoa taitamatontakaan. Teoksen kantava voima on Cuin suhde musiikkiin, äänentoistolaitteisiin ja asiakkaisiinsa. Hän nauttii klassisesta musiikista ja mahdollisimman hyvän äänentoiston rakentamisesta, mutta hänen asiakkaansa ovat hieman vähemmän vakavamielisesti harrastuksessa mukana. Cuin työhön kuuluu luomisen tuska siitä, että hän joutuu rakentamaan loistavia laitteita ihmisille, jotka eivät hänen mukaansa tajua asiasta mitään.
Fei on onnistunut luomaan todella tavallisen miehen teoksensa päähenkilöksi ja kertojaksi, mikäli tavallisella tarkoitetaan hajutonta ja mautonta, puoliksi läpinäkyvää henkilöä. Harvoja persoonallisuuden viitteitä Cuissa on hänen hapan suhteensa useimpiin asiakkaisiinsa. Ehkäpä se on jonkinlainen osoitus päähenkilön latteudesta, kun lähes jokainen teoksen sivuhenkilö on Cuita persoonallisempi ja kiinnostavampi. Cuin ikävä sisko, siskon vielä ikävämpi miesystävä, Cuin viisas äiti, kevytkenkäinen vaimo, tuuliviirinä pyörivä ystävä, vakava mafiapomo ja mafiapomon huivipäinen kaltoin kohdeltu jalkavaimo ovat jokainen Cuita mielenkiintoisempia ja toden tuntuisempia hahmoja omissa persoonissaan. Voisi toki väittää, että esimerkiksi Cuin sisko on yksiulotteisen ikävä, mutta mielestäni sekin on parempi kuin yksiulotteinen värittömyys. Sivuhenkilöt edustavat ehkäpä trooppeja ja juonen liikuttimia, mutta Cui vaikuttaa välillä ainoastaan kameralta, joka kuvaa teoksen tapahtumia mykistyen ratkaisevilla hetkillä.
Teos rakentuu suureksi osaksi Cuin elämän tapahtumista, jotka jäävät usein selittämättömiksi. Jotakin tapahtuu ja Cuille ei koskaan kerrota miksi näin kävi. Cui saa The Invisibility Cloakissa Ding Caicheniltä, mystiseltä rikkaalta mieheltä, tehtäväkseen rakentaa hänelle maailman parhaan äänijärjestelmän. Cui tekee työtä käskettyä, mutta on jäädä palkatta Caichenin tapettua itsensä ilman selitystä ja syytä. Teoksen nimi juontaa juurensa Cuin kertomuksesta, jossa hän kuvailee Pekingin Hi-Fi-harrastajien oppi-isää ja julkkista, Mou Qishania. Cuin mukaan Qishan pystyi kuulemma kulkemaan missä tahansa juhlissa huomaamatta, sillä hän omisti näkymättömyysviitan (eng. invisibility cloak). Näkymättömyysviitta kuvaa myös metaforana Cuin elämää ja työtä. Äänijärjestelmien rakentajana hän on näkymättömissä suurista markkinoista ja saa elää huomaamatta omien harvojen asiakkaidensa turvin. Toisaalta hänen näkymättömyytensä näyttäytyy myös siten, että hänen kaltaiselleen sivulliselle ei tarjota syitä tapahtuneille asioille, ei edes niille, jotka koskevat hänen omaa elämäänsä. Hänen suurimman asiakkaansa kuolema, Cuin ystävän suhde Cuin siskoon ja yhtäkkinen ystävyyden loppu, avioliiton ongelmat, äidin viisaudet sekä siskon vieraanvaraisuuden loppuminen vain tapahtuvat Cuille ennen kuin hän ehtii kyseenalaistamaan niitä. Teoksen erityisyys ja kiinnostavuus piilevätkin sen tapahtumien selittämättömässä kulussa, johon lukija joutuu Cuin mukana. Asioita ei selitetä puhki ja vaikka Cui jää tietämättömäksi monista asioista, hän ei tuhoudu omaan ulkopuolisuuteensa, vaan hyväksyy tietonsa rajat. Teoksen loppupuolella Cui neuvoo asiakastaan lopettamaan kaiken analysoimisen ja huolehtimisen, koska siten voi olla jopa väistämättömässä tietämättömyydessään onnellinen. Onko onnellinen tietämättömyys sitten teemana korni ja kliseinen? Ehkä hieman. Fei välttää kuitenkin täysin siirappisuuden teoksensa kulussa. Cui jatkaa työtään ilman suuria saippuaoopperamaisia tunneaarioita, jotenkuten onnellisena.
Toisaalta The Invisibility Cloakin tapahtumien selittämättömyyttä ja päähenkilön välinpitämättömyyttä voisi yhtä hyvin kutsua laiskaksi juonen rakentamiseksi. Kun kaikki jätetään auki ja päähenkilö on suostuvainen kaiken avoimuuteen, kirjailijakin säästyy selityksen keksimisen vaivalta. Jättääkö Ge Fei teoksessaan kaiken liian avoimeksi ja vaille syvyyttä? Se riippuu täysin siitä, mitä The Invisibility Cloakilta odottaa. Se on romaaniksi aika lyhyt, 126 sivua, joten on ehkä epäreilua odottaa teokselta syvää juonen- ja henkilöiden kehitystä. Sivumäärä ei riitä siihen. Se on ennemminkin hieman pidennetty tunnelmanovelli, jossa ei yritetäkään luoda runsasta ja tiivistä maailmaa. Siinä keskitytään epäselvyyden ja irrallisuuden tunnelmaan. Näin ajateltuna The Invisibility Cloak on kuin taikaesitys. Jos esitys selitettäisiin auki, sen erityisyys häviäisi.
Teos liikkuu irrallisuuden ja kiinnostavuuden rajoilla. Se vaikuttaa miltei tarkoituksellisen kevyeltä hötöltä, josta kaikki syyt ja tapahtumien perustelut. Hyvin rakennetut sivuhenkilöt kuitenkin kantavat teoksen loppuun asti kiinnostavasti. Esimerkiksi Ding Caichenin vakava ja jopa hieman pelottava hahmo kääntää olemassaolollaan osittain teoksen loppuarvosanan keskinkertaisesta ihan hyväksi. Mutta toisaalta henkilöhahmojen välisten suhteiden muutos teoksen loppupuolella yhtäkkiä ilman syytä ihmetyttää minua vieläkin. Tässä kohdassa teoksen selittämättömyys ärsytti enemmän, kuin kiinnosti. Ehkäpä myös käännöstyö selittää osan The Invisibility Cloakin tapahtumien irrallisuudesta. Alkuperäisteos kiinaksi saattaa kuljettaa juontaan elegantimmin. Teoksen kääntäjä, Canaan Morse, on silti tehnyt hyvää työtä teoksen kanssa. Teksti on itsessään selkeää ja vailla ilmiselviä käännöskukkasia.
Kaiken kaikkiaan The Invisibility Cloak asettuu kouluarvosana-asteikolla noin seitsemään ja puoleen, mikäli haluan numeroida sen ansion. Ei loistava, mutta ei myöskään huono. Suosittelen lukemaan, mikäli halua on tutustua nykyiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen. Ge Fein lyhyestä ja keveähköstä proosasta on helpompi siirtyä vaikkapa Mo Yanin tai Geo Xingjianin raskaampiin tuotoksiin. Mutta ei Ge Fein The Invisibility Cloak ole ainoastaan aloittelijan opas kiinalaiseen kirjallisuuteen. Se on itsessäänkin hyvää proosaa, mikäli sen tapahtumien selittämättömyys ja epäselvyys eivät ole ylitsepääsemättömiä esteitä.
metalepsisblog.wordpress.com 