Janica Oke
Nykykirjallisuus: self-helpiä vai taidetta?
Niin kirjallisuustieteessä kuin mediassakin on käyty viime vuosina varsin kärkevää keskustelua kirjallisuuden välinearvoista ja toisaalta taiteen itseisarvoisuudesta. Debatti juontaa juurensa mediassa esitettyihin lausumiin lukemisen hyödyistä. Myös postmodernismin jälkeisen kulttuurisen ilmiön kartoittaminen on kietoutunut arvolatauksineen keskusteluun. Sekä tutkijat, journalistit että lukeva yleisö etsivät lukemiselle ja kirjallisuudelle tarkoitusta yksilöllisistä ja yhteiskunnallisista eduista, joita lukemisen kautta koetetaan saavuttaa. Lukeminen esitetään valtamedioissa ihmisenä kasvamisen välineenä. Nykyään myös akateemiset tekstit resonoivat lukijoiden toiveita ja kulttuuripolitiikan paineita yrittäessään todistaa kirjallisuuden jollain tapaa ”hyödylliseksi” tai ”merkitykselliseksi”. Tänä päivänä kirjallisuuden, kuten ”kaiken [muunkin] pitää olla fitnessiä, muuten mikään ei ole mitään”, kuten Jani Tanskanen (2016) ironisesti lausahtaa. Tässä puheenvuorossa esitän eriävän näkökannan mediakeskusteluun: kirjallisuuden ei tarvitse perustella olemassaoloaan instrumentaalisten arvojen kautta. Kuten filosofi Gregory Currie (2013) muistuttaa kritisoidessaan viimeaikaisen tutkimuksen intoa todistaa lukeminen eduksi yksilön moraaliselle kasvulle ”[t]here is such a thing as aesthetic merit” – toisin sanoen taide on itsessään arvokasta.
Oscar Wilde kirjoittaa Dorian Grayn muotokuvan (1890) alkupuheessa: ”kaikki taide on melko hyödytöntä”. Taiteen etuihin keskittyvät kysymykset eivät missään nimessä ole uusia – hyötyvaatimukset lienevät yhtä vanhoja kuin taide itse. Elämäntaitokirjallisuuden ja kulutukseen perustuvan itsekuvan rakentamisen aikakautena mediassa käytävä keskustelu kirjallisuudesta painottaa taiteen roolia yksilön itsensä sekä yhteisön etiikan ja henkisyyden kehittämisessä. Kiistämättä viimeaikainen keskustelu on sidoksissa myös taiteen kaupalliseen puoleen – kirjamyyntien laskun myötä kustantamoiden on ollut pakko keksiä uusia syitä lukemiseen tukeakseen tuotteidensa myyntiä. David Kidd Comerin ja Emanuele Castaton artikkelin “Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind” (2013) julkaisusta lähtien media on herkutellut lukemisen eduilla. Hyvinvointinäkökulmasta ”lukeminen on voitu selittää hyödylliseksi toiminnaksi, jolla on katetta ja myönteisiä vaikutuksia; lukemisen on nähty johtavan johonkin konkreettiseen tulokseen” (Tanskanen 2016). Kaunokirjallisuuden lukemisen sanotaankin parantavan sosiaalisia kykyjä (Belluck 2013), lisäävän empaattisuutta (Tommola 2015) ja jopa estävän Alzheimerin tautia ja masennusta (Schocker 2015). Kaiken tämän taiteen hyödyntämisen keskellä kirjallisuuden taiteelliset aspektit uhkaavat kuitenkin jäädä lapsipuolen asemaan. Voidaankin kysyä, miksi kaunokirjallisuuden edes tarvitsee ottaa mitään osaa lukevan yleisön itsensäkehittämisprojekteihin. Taiteen olemassaoloa ei pitäisi joutua perustelemaan hyötynäkökulmilla. Fiktiota ei voi typistää aforismeiksi tai self-helpiksi. Kirjallisuudella ei pitäisi olla mitään tarvetta hyödyttää ketään.
Maria Mäkelän mukaan klassikkoteokset ovat äärimmäisen huonoja esimerkkejä moraalista tai henkisestä kasvusta – esimerkiksi Kafkan, Beckettin tai Tolstoin henkilöhahmot ovat surkea joukko, jotka harhailevat hukassa maailmassa ja suhteissaan (Mäkelä 2013). Fiktion maailma on täynnä eksyneitä sieluja, eikä korkeakirjallisuuden tunnetuimpiin päähenkilöihin tutustuminen välttämättä ole niin mieltä kohottavaa kuin media ehkä antaisi ymmärtää. Akateeminen yhteisö on myös esittänyt huolensa kirjallisuuden kaupallistumisesta. Kirjailijoista muovataan väkipakolla julkisuuden henkilöitä (esimerkiksi Sofi Oksanen ja Laura Lindstedt), jotka tähdittävät keskusteluohjelmia (muun muassa Kari Hotakainen, Jari Tervo, Tuomas Kyrö ja Miika Nousiainen) ja kirjamyyntiä siivitetään skandaaleilla (esimerkiksi mediakohun aiheuttaneet Min Kamp 1–6, Fifty Shades of Grey tai Michel Houellebecqin rasismi- ja plagiointisyytökset). Esimerkiksi Yrjö Varpio huomauttaa tuoreessa haastattelussaan, että lukemisen sijasta nykyään ”mennään kirjallisuustapahtumiin, joissa kirjailijat eivät lue tekstejään vaan esiintyvät tai puhuvat televisiossa hauskasti kirjallisuudesta” (Solja 2016). Varpio (2016) kritisoi myös kulttuurin banalisoitumista viime vuonna julkaistussa omaelämäkerrassaan toteamalla, että ”kapitalismi on voittanut, eikä se juurikaan kaipaa henkisyyttä. Puheet sisäisistä sankareista ja itsensä löytämisestä ovat muuttuneet tyhjiksi fraaseiksi ja iltapäivälehtien löysiksi otsikoiksi”.
Kulttuuripolitiikan ja kirjallisuuspiirien muutokset ovat vaikuttaneet myös kirjallisuuden tutkimukseen. 90-luvulta lähtien tutkijat ovat ennustaneet postmodernismin kuolemaa ja uuden ajan alkua kirjallisuudessa. Postmodernismin jälkeisen tilan nimittäjiä ja sitä määrittäviä ominaisuuksia on väitetty olevan esimerkiksi vilpittömyys (new sincerity, katso Wallace 1993; Kelly 2010), ironian puuttuminen ja muuttuminen (post-irony, Wallace 1993), viattomuus, empatia ja altruismi (katso esimerkiksi Dumitrescu 2014, 19–20) tai yksinkertaisimmillaan liike postmodernistisen ironian ja uudenlaisen vilpittömyyden välillä (metamodernism, Vermeulen & van der Acker 2010). Tämän niin sanotun eettisen käänteen tai eettisen dominantin nousun (Dumitrescu 2014, 21) voi katsoa johtuvan vaatimuksista, joita lukeva yleisö ja media nykypäivänä kirjallisuudelle asettavat. Tutkimuskirjallisuudessa ”eettisen” kirjallisuuden hyödyt vaihtelevat yksilön henkisestä kasvusta yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan henkiseen ylevöitymiseen asti. Toisaalta nykykirjallisuuden lukija tai tutkija voisi väittää, että uusi aikakausi elää pikemminkin tutkijoiden toiveissa kuin kohdetekstien sivuilla. Postmodernismin kuolemaa povaavat ja vilpittömyyden uutta tulemista ennustavat tutkijat kiinnittävät huomionsa itse kohdetekstien sijaan niiden vaikutuksiin ja hyötyihin. Tämä ei toisaalta ole mitään uutta kirjallisuustieteessä – jokaiseen metodiin voi lukea jonkinlaisen agendan, olkoon se sitten esimerkiksi feministisen tutkimuksen poliittiset tai dekonstruktion filosofiset päämäärät. Ajallemme tyypillistä ja kirjallisuustieteelle uutta on kuitenkin se, että tutkimuksen päämääränä nähdään sen varmistaminen, että teoksen luenta olisi eettisesti hyväksytty ja lukijaa kasvattava tai jopa valistava. Kohdetekstien syväluvun tai tarkkojen analyysien sijasta teosten tulkintaa käytetään ideologian keppihevosena. Jussi Sorjanen (2014) väittää edellä kuvattuja taiteelle asetettuja tavoitteita vastaan huomauttaessaan, että ”taide voi olla mitä tahansa, mutta sen ei tarvitse olla mitään”. Sorjasen argumentointia seuraten tutkimuksen tulisi tarkastella kohteitaan taiteena, eikä yhteiskunnallisten tavoitteiden välineinä.
Tässä lyhyessä avauksessa olen eritellyt ja pohtinut viimeaikaista mediakeskustelua kirjallisuuden väline- ja itseisarvosta. Keskustelu lukemisen hyödyistä johtaa kirjallisuuden ja taiteen yksinkertaistamiseen – ne nähdään henkisen kehityksen välineinä ainutkertaisten luovien tuotosten sijaan. Myös kirjallisuustiede on kiivaasti etsimässä sekä itsensä että kirjallisuuden olemassaolon perusteluita. Nykyinen poliittinen ilmapiiri pakottaa akateemisen maailman löytämään instrumentaalisia arvoja tutkimukselle. Kaupallinen kustannustoiminta tekee samaa kirjallisuudelle. Kuten Sorjanen (2014) lausuu: ”taidekentästä on tulossa jonkinlainen sosiaali- ja terveyslaitoksen sivukonttori, jonka tehtävä on pitää ihmisiä henkisesti kasassa, koska muuten he hajoaisivat hulluun maailmaan”, mutta ”[t]aide on itseisarvo, sillä ei ole tiettyä tehtävää eikä sitä voi yrittää lukita suorittamaan sellaista”. Kirjallisuuden arvo ei määräydy sen hyötyjen mukaan. Kirjallisuudella on itseisarvoa taiteen ilmentymänä, ei vain yksilön tai yhteiskunnan kehittämisen välineenä. Kirjallisuuden maailma on liian monimutkainen ja monipuolinen, jotta se voitaisiin yksinkertaistaa pelkäksi self-helpiksi.
Lähteet:
Belluck, Pam 2013. For Better Social Skills, Scientists recommend a Little Chekov. New York Times 3.11.2013. https://well.blogs.nytimes.com/2013/10/03/i-know-how-youre-feeling-i-read-chekhov/?ref=research&_r=2 (13.3.2017).
Currie, Gregory 2013. Does Great Literature Make Us Better?. New York Times 1.6.2013. https://opinionator.blogs.nytimes.com/2013/06/01/does-great-literature-make-us-better (13.3.2017).
Dumitrescu, Alexandra 2014. Towards A Metamodern Literature. University of Otago. Väitöskirja. http://hdl.handle.net/10523/4925 (13.3.2017).
Kelly, Adam 2010. David Foster Wallace and the New Sincerity in American Fiction. Teoksessa Consider David Foster Wallace. Critical Essays (toim. David Hering). Los Angeles & Austin: Sideshow Media Group Press, 131-146.
Kidd, David Comer & Castano, Emanuele 2013. Reading Literary Fiction Improves Theory of Mind. Science 6156(342), 377-380.
Mäkelä, Maria 2013. Nyt hän ymmärsi. Niin & Näin 13(4), 22-23.
Shocker, Laura 2013. 6 Science-Backed Reasons To Go Read A Book Right Now. Huffington Post 10.12.2013. http://www.huffingtonpost.com/2015/08/05/health-benefits-reading_n_4081258.html (13.3.2017).
Solja, Päivi 2016. Kirjallisuusprofessori lyttää kirjailijoiden hypettämisen – ”Krääsä pitäisi riisua kirjallisuuden ympäriltä”. Yle 19.10.2016. http://yle.fi/uutiset/3-9239362 (13.3.2017).
Sorjanen, Jussi 2014. Pahoinvointia kulttuurista. Yle 19.2.2014. http://yle.fi/uutiset/3-7096479 (13.3.2017).
Tanskanen, Jani 2016. Puhe kirjallisuuden hyödyistä ärsyttää tutkijaa. Yle 27.03.2016. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/03/27/puhe-kirjallisuuden-hyodyista-arsyttaa-tutkijaa. Viitattu 13.3.2017 (13.3.2017).
Tommola, Anna 2015. Kannattaa lukea fiktiota – etenkin korkeakirjallisuus lisää empatiakykyä. Helsingin Sanomat 8.1.2015. http://www.hs.fi/elama/art-2000002790544.html (13.3.2017).
Varpio, Yrjö 2016. Tämä on vielä kerrottava. Elämää yliopistomaailmassa ja kirjailijoiden parissa. Tampere: Sanasato.
Wallace, David Foster 1993. E Unibus Pluram: Television and U.S. Fiction. Review of Contemporary Fiction. 13(2), 151–195.
Vermeulen, Timotheus & Van der Akker, Robin 2010. Notes on Metamodernism. Journal of Aesthetics and Culture 2(1), 1–14.
metalepsisblog.wordpress.com 