Noora Vaakanainen
Erään kylän tekstuaalinen topografia
Fiktiivisen maailman rakentuminen kollektiivisen kerronnan kautta Kristina Carlsonin historiallisessa romaanissa Herra Darwinin puutarhuri
Kristina Carlsonin tuotanto edustaa suomalaisen kaunokirjallisuuden kermaa – siitä todistavat ulkomaille myydyt käännösoikeudet sekä kirjailijan kaikkien romaanien muistaminen Finlandia-ehdokkuuksin. Carlsonin tekstit uudistavat historiallisen romaanin genreä yhdistämällä karsittuun ja fragmentaariseen ilmaisuun postmodernistisia piirteitä, ja etenkin kerronta ja miljöö saavat teksteissä uusia ilmenemismuotoja. Lisäksi Carlsonin tekstit nostavat esiin tärkeitä kysymyksiä olemassaolosta ja yksilön suhteesta ympäristöön sekä yhteisöön.
Carlsonin romaanitaiteessa karsittu ilmaisu heijastuu usein eksplisiittisten kuvauksien puuttumisena, jolloin fyysisen miljöön konstruoiminen nojaa miltei yksistään kerronnassa esiintyviin muutoksiin ja painotuksiin. Kerronta muodostaa erilaisia deiktisiä ja geografisia havainnoinnin pisteitä fiktiiviseen maailmaan, josta käsin lukijalle avautuu aukkoinen kuva tekstuaalisesta miljööstä ja kuvatun maailman maantieteellisestä pohjakaavasta. Kutsun tällaista kokonaiskuvaa teoksen tekstuaaliseksi topografiaksi. Artikkelissani tarkastelen tekstuaalisen topografian muotoutumista kollektiivisen kerronnan kautta Carlsonin historiallisessa romaanissa Herra Darwinin puutarhuri (2010 [2009], tästä eteenpäin HDP). Keskityn tutkimaan, kuinka kollektiivinen kerronta rakentaa teoksen miljöötä ja tuottaa paikallisuutta. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, kuinka miljöö määrittää kerrontaa.
Fiktiivisen maailman ja miljöön tutkimuksessa on erityisen tärkeää muistaa, että pääsy fiktiiviseen maailmaan tapahtuu aina fiktiivisten mielten kautta. Ei ole olemassa tarinamaailmaa, joka edeltäisi kerrontaa – fiktiivinen maailma on olemassa vain ja ainoastaan siksi, että siitä kerrotaan (Hatavara ym. 2015, 1). Toisaalta on myös vaikea kuvitella kerrontaa, jota fiktiivisen maailman lain-
alaisuudet eivät jotenkin määrittäisi ja merkityksellistäisi. Siksi fiktiivisen maailman ja kerronnan suhde on aina vuorovaikutteista ja dynaamista. Huomioin artikkelissani suhteen molemminpuolisuuden ja kategorioiden jatkuvan vuorovaikutuksen.
Herra Darwinin puutarhuri sijoittuu 1870-luvulle perifeeriseen Downen pikkukylään Englannissa. Kyläläiset ovat samanaikaisesti kaukana sivistyksestä ja toisaalta juuri sen keskuksessa, sillä vain parikymmentä vuotta sitten maailmaa mullistaneen Lajien synnyn kirjoittanut Charles Darwin asuu myös Kentissä. Kerronnassa kyläläisten kollektiivista identiteettiä tuotetaan me-pronominilla ja ketjuuntuvilla yksikön ensimmäisessä persoonassa kerrotuilla fragmenteilla. Kerronnan keskiöön asettuu usein Darwinin puutarhuri Thomas Davies, jota vasten kyläläiset määrittävät joukkonsa olemista.
Luonnollisen ja luonnottoman välimaastossa
Tutkin analyysissani kollektiivista kerrontaa sekä luonnollisen että luonnottoman narratologian näkökulmista. Luonnollisessa narratologiassa kollektiivista kerrontaa ei ymmärretä aina välttämättä lähtökohtaisesti ongelmalliseksi, sillä me-kerronnalla voidaan esimerkiksi taloudellisesti kuvata useamman henkilön samanaikaista toimintaa ja kokemista (Fludernik 1996, 167). Lisäksi me-kerrontaa voi myös tulkita niin, että ryhmässä on aina yksi luonnollinen puhuja, joka puhuu joukon puolesta (Margolin 2001, 244), tai sitten keinon voi kokonaisuudessaan tulkita heijastevan kuvatun ryhmän kykyä kollektiiviseen ajatteluun ja tiedostamiseen (Palmer 2010, 47). Luonnottoman narratologian haara taas on päätynyt korostamaan etenkin postmodernististen teosten kykyä tuottaa kollektiivista kerrontaa, joka ei ole luonnollistettavissa tai palautettavissa inhimilliseen kokemukseen. Tällaista luonnotonta ja mimeettisyyttä hylkivää kerrontaa edustavat erityisesti tekstit, joissa kerronta vuorottelee persoonamuodosta toiseen. (Richardson 2015, 203; Alber 2015, 219.) Siksi luonnottoman narratologian edustajat puhuvatkin usein kerronnasta (tai persoonattomasta kertojasta) kertojan sijaan, mikä ei edellytä lukijalta antropomorfisen mielen konstruoimista kerronnan keskiöön (Richardson 2006, 86; ks. myös Nielsen 2004, 139). Myös Herra Darwinin puutarhurin voi lukea luonnottomia piirteitä tunnustavaksi postmodernistiseksi tekstiksi.
Autofiktion pronominaalisia vaihteluja tutkinut Heta Marttinen (2015, 160) kuitenkin argumentoi, ettei kerronnassa käytettyä pronominimuotoa tarvitse lähestyä yksistään luonnollisena tai epäluonnollisena, vaan käytetyn keinon voi tulkita kuuluvan yhtäaikaisesti molempiin kategorioihin. Itse myös huomauttaisin, että luonnottomassa narratologiassa luonnollisuus ymmärretään usein varsin suppeasti oletukseksi tekstien mimeettisyydestä eli todellisuuden jäljittelemisestä, kun itse asiassa kerronnallistamisella (narrativization) tarkoitetaan usealla tasolla tapahtuvaa tekstin tulkitsemista kulttuuristen mallien, kognitiivisten kehysten ja skeemojen avulla (Fludernik 2005 [1996], 25). Artikkelissani osoitan, että Carlsonin romaani tarjoaa moninaisia kerronnallistamisen mahdollisuuksia, jotka eivät välttämättä aina pohjaa mimeettisyyteen.
Lähestyn Carlsonin romaania tutkimalla teoksen episodeja ja paikkoja, joissa kerronnan pronominit vaihtuvat tai vuorottelevat (alternation) viitaten siten aikaisempaan puhujaan tai kokijaan eri persoonamuodossa (Fludernik 2005, 177). Ensimmäisessä analyysiluvussa käsittelen kohtauksia, joissa ryhmän sisäistä koheesiota esitetään voimakkaimmillaan. Kiinnitän myös huomiota geografisiin vastapisteisiin, joita vasten ryhmä itseään määrittää. Toisessa luvussa siirryn tarkastelemaan kollektiivisuuden hajoamista ja paikkoja, jotka edustavat uhkaa kylän yhteisölliselle identiteetille. Lopuksi tarkastelen romaanin varsin luonnottomalta vaikuttavaa lopetusta sekä kylän mahdollista maantieteellistä avautumista.
Analyysissani olen käyttänyt ensisijaisesti useamman rivin tekstiesimerkkejä. Syy tähän löytyy Carlsonin tekstin fragmentaarisesta ja miltei proosarunoa lähestyvästä muodosta, minkä vuoksi tekstin jakautuminen eri riveille vaikuttaa olennaisesti tulkintaan. Olenkin säilyttänyt typografiset (sisennykset ja rivinvaihdokset) ja tekstuaaliset korostuskeinot (kursiivit ja isot kirjaimet), jotta tekstin sijoitteluun ja muotoon kytkeytyvät semanttiset ulottuvuudet eivät katoaisi (katso taitettu PDF).
Yhteisöllisyyden rakentuminen
Aloitan analyysini käsittelemällä Carlsonin romaanin fiktiivisen maailman deiktisiä pisteitä, jotka tuotetaan erityisesti kollektiivisen me-kerronnan kautta. Toisaalta paikkojen spesifisyys leimaa ja merkityksellistää vastavuoroisesti kerrontaa. Episodeissa ei ole kyse ainoastaan sijoittumisesta fiktiivisen maailman kartalle, vaan pisteet ovat tämän lisäksi tulkittavissa merkittäviksi pisteiksi kertomuksen juonessa. Tällaisiksi pisteiksi luen esimerkiksi kirkon, johon kylän väki kokoontuu romaanin alkupuolella jumalanpalvelukseen, sekä paikallisen pubin, Anchorin.
Pisteitten paikantumiseen vaikuttavat olennaisesti katsomisen kehykset. Katsomisen (viewing) kehyksillä viittaan Monika Fludernikin (2010 [2003], 20, 22) kehittelemiin kerronnallistamisen kognitiivisiin parametreihin, joita hyödyntäessään lukija selittää fiktiivisen maailman aukkoja ja luonnottomuuksia katsomisen skeemoja ja malleja käyttäen. Samalla fiktiiviseen maailmaan avautuva näkymä kytkee kerronnan näkijän tajunnan ja mielen esittämiseen, jolloin katsojasta muotoutuu tapahtumien todistaja paikan päällä (emt. mp). Keskityn analysoimaan kehyksistä juuri katsomisen merkitykseen miljöön rakentumisessa.
Heti teoksen alussa kyläläisten katse suuntautuu tiellä kävelevään puutarhuriin:
HANNAH HAMILTON katsoo ikkunasta ulos.
Thomas Davies kävelee ohi, iso mies hartiat kumarassa ja pää painuksissa tuijottaa hiekkaa ja lätäköitä (HDP, 10.)
JENNIFER KENNY laskostaa lakanapyykkiä keittiössä pöydällä, vaikka on sunnuntai, ja katsoo ikkunasta, tiellä harppoo Thomas Davies (HDP, 11–12.)
Hanna Hamilton ja Jennifer Kenny eivät katsele Thomas Davies’ia samasta ikkunasta, mutta heidän katsomisensa on samanaikaista ja -suuntaista. Juuri katse esitetään tärkeäksi yhteisöllisyyttä tuottavaksi tekijäksi kertomuksessa, sillä katseitten kohdistuminen samaan objektiin yhdistää eri pisteistä suuntautuvat katseet kerrottuja subjekteja yhdistäväksi ja samanaikaiseksi toiminnaksi, joka on vain hajautunut irrallisiin deiktisiin pisteisiin ympäri tarinamaailmaa.
Tie, jota pitkin herra Darwinin puutarhuri astelee, asettuu puolestaan kylän halkovaksi langaksi, johon katsominen yhdistää fokalisaation eri pisteet. Tie luokin geografisen pohjakaavan kerronnalliselle ratkaisulle, jossa mielten fragmentit yhdistyvät osaksi kylän mielen mosaiikkia. Myös paikat, joissa kollektiivisuutta tuotetaan ja jotka puolestaan tuottavat kollektiivisuutta sijoittuvat tekstissä tien tuntumaan.
Mahdollisuus kollektiivisen kerronnan kerronnallistamiseen avautuu Herra Darwinin puutarhurissa usein fiktiivisen miljöön kautta. Siten teoksen ensimmäisen monikossa kerrotun episodin paikantuminen kirkkoon on varsin motivoitu ja tulkintaa ohjaava ratkaisu. Kirkon luonnollisesti esiintyvät diskurssit, kuten kuorolaulu ja veisaaminen, ovat jo luonteeltaan kollektiivisia diskursseja joissa kerronta on samanaikaista (vrt. Margolin 2001, 243). Lisäksi kirkossa henkilöiden on mahdollista vaihtaa ja tuottaa kyläjuoruja (village gossip), jotka synnyttävät usein illuusion kaikkitietävästä kollektiivisesta mielestä, vaikka oikeastaan korostavatkin koko ajan kerronnan epäluotettavuutta ja kaikkitietävyyden mahdottomuutta (vrt. Richardson 2006, 55).
Me haisemme märältä koiralta, sade kasteli ja on kylmä mutta veisuu lämmittää, virsi nousee kattoon ja katon yläpuolella asuu Jumala, amen.
Me näimme Thomas Daviesin mäellä, hän on töissä herra Darwinin puutarhassa,
jumalankieltäjä ja mielipuoli, seisoi yksinään pellolla ja vesi piiskasi naamaa
uskonnoton kaivoshevonen vaeltaa pimeydessä on Walesista kotoisin
luuleeko jumalaton pysyvänsä taivasalla kastumatta saiko pirulta sateenvarjon tai lepakonsiivet
ehkä Thomas kuvittelee että hän pitelee sadetta eikä sade pidättele häntä luulee olevansa Jumalaa korkeampi pää pilvissä (HDP, 16–17.)
Kollektiivisuutta korostetaan dialogilla, jossa yksittäisiä puheenvuoroja tai ajatuksia ei erotella omiksi puheenvuoroikseen. Sen sijaan kerronnan pilkkomisen typografisesti eri riveille voi tulkita tauoiksi ja vuorojen epäsuoraksi merkitsemiseksi. Kirkossa vitsailun, arvuuttelun ja anekdoottien kohteena on herra Darwinin puutarhuri, Thomas Davies. Kollektiivinen juoruilu peittää nopeasti alleen jumalanpalveluksen, joka on kutistunut sanaan ”amen” ja kehystää keskustelua ainoastaan uskonnollisina teemoina.
Lisäksi yhteisöllisyyttä tuotetaan merkitsemällä kirkossa käytyä keskustelua me-pronominilla. Lukijalle syntyy käsitys kollektiivisesta tajunnasta, tai Alan Palmerin (2010, 41) teoretisoimasta intermentaalisesta mielestä (intermental mind), jossa kollektiivin tietoisuus on luonteeltaan jaettua ja henkilöiden välistä. Intermentaalisessa vuorovaikutuksessa sosiaalinen konteksti luo edellytykset koko yksilön olemassaololle, eikä subjektiivinen mieli edellä sosiaalistaa kanssakäymistä. Toisin sanoen ulkoinen (external) viestintä ja henkilöiden sisäiset (intramental) kognitiiviset prosessit sulautuvat yhteen (emt. 84).
Kollektiivinen kertoja asettaa keskustelun objektiksi puutarhurin ja sulkee tämän siten sosiaalisesti joukon ulkopuolelle. Me-kerronnasta ulkopuoliseksi jääminen positioi Thomas Daviesin fyysisesti kirkon ulkopuolelle, ja näin ollen kirkon vastapisteeksi määrittyy kollektiivisessa kerronnassa mäki, jolla puutarhuri ”seisoi yksinään pellolla”. Katsomisen kehykset määrittävät Davies’n kollektiivisen katseen ja arvioinnin kohteeksi. Samalla objektivointi korostaa puutarhurin ulkopuolisuutta yhteisöllisessä diskurssissa, sillä henkilö ei voi olla oman katseensa objekti. Ulkopuolisuus on myös luonteeltaan hengellistä: puutarhurin fyysisen sitkeyden selitetään johtuvan siitä, että hän on saanut ”pirulta sateenvarjon tai lepakonsiivet”, jolloin pirulta saatu lahja viittaa kyläläisten diskurssissa metaforisesti sielun myymiseen Saatanalle. Puutarhurista rakentuu kertomuksen Faust-hahmo, joka on tehnyt sopimuksen Saatanan kanssa saadakseen jotakin vastineeksi, kun taas mahdollinen vastalahja puolestaan merkitsee puutarhurin tunnustamia aatteita, darwinismia ja ateismia. Davies ei ole myöskään alun perin syntynyt Kentin kylässä, sen sijaan hänen kerrotaan olevan kotoisin Walesista, mikä tekee hänestä moninkertaisesti ulkopuolisen kyläläisten mielessä.
Kollektiivista kerrontaa teoretisoinut Uri Margolin (2001, 250) on todennut, että kollektiivisessa kerronnassa ryhmä määrittää omaa identiteettiään joitakin ulkopuolisia henkilöitä tai toisia ryhmiä vasten. Kollektiiviset narratiivit tematisoivatkin voimakkaasti ryhmädynamiikkaa sekä osien ja kokonaisuuksien jännitteistä suhdetta. Carlsonin romaanissa ulkopuolisiksi määrittyvät kylän rajojen ulkopuolelta tulevat vieraat, mutta myös Thomas Davies’n kuuluminen – tai kuulumattomuus – ryhmään on jatkuvan aktiivisen reflektoinnin kohteena. Samalla Davies’sta kerrotut juorut ja pohdinnat puutarhurin hengenlaadusta lujittavat kirkossa istuvien kyläläisten välisiä suhteita. Siinä missä Davies vaeltaa kuin ”uskonnoton kaivoshevonen” ”pimeydessä”, kyläläisten ”virsi nousee” ja tavoittaa ”katon yläpuolella” asuvan Jumalan.
Kirkossa istuva massa muuntuu kasvottomaksi kokonaisuudeksi, jossa kokeminen on samanlaista ja samanaikaista: kirkon sisäinen me ”haisee” ja ”näkee” yhtaikaisesti. Susan S. Lanser (1992, 257) mainitsee yhdeksi kollektiivisen kerronnan muodoista simultaanisen kerronnan (simultaneous voice), jossa sekä kertoja että kokija ovat samanaikaisesti kollektiivisia eikä yksi ääni puhu kaikkien kokijoitten puolesta, kun taas Marcus Amit (2008, 51) on huomauttanut, että ajatus kollektiivisesta tietoisuudesta on länsimaisessa ajattelussa niin hankala asia, että monet monikossa kerrotut fiktiiviset tekstit kiertävät kysymyksen kollektiivisesta tietoisuudesta kuvaamalla ajattelemisen sijaan tekemistä. Carlsonin tekstissä kuvataan kuitenkin aistimista, joka viittaa pakostikin aistimusten tulkitsemiseen kognitiivisten prosessien avulla. Kyläläisiä representoidaan me-kerronnan kautta kollektiivisena ruumiina, joka aistii, tuntee ja ajattelee samaan tahtiin, kuin yhtenä mielenä. Siten kerrontaa voi tulkita juuri simultaanisena.
Intermentaalinen harmonia ei kuitenkaan ole romaanissa pitkäaikaista, vaan on lähinnä geografisesti määräytynyttä ja lokaalista. Kollektiivinen kerronta ja kylän mieli nimittäin hajoavat, kun “SUNTIO AVAA kirkon ovet” (HDP, 25.) Kerronta tuottaa monikon sijaan yksilöitä, jotka suhtautuvat jopa kriittisesti hetki sitten konstruoituun sosiaaliseen mieleen:
Köyhä ja kaita hevosmies Harrison palelee ohuessa takissa eikä sielu nouse, ei nouse kohokaskaan jos ei ole tarpeeksi munia, ei ehtoollinen täytä vatsaa ja henki ruumissa on pelkkä vihellys tyhjän pullon suulla,
topattu isäntä Marchand sanoo Henry Fainelle että Raamatussa puhutaan hyvin leiviskästä se sana pätee mihin firmaan hyvänsä, sillä eihän rahaa maahan kaiveta (HDP, 28.)
“Me” ei kuvaile enää yhdessä hyväksyttyjä ja jaettuja mielipiteitä, vaan “Marchand sanoo Henry Fainelle”. Kerronta vaihtuu monikon ensimmäisestä persoonasta yksikön kolmanteen, kun aikaisemmin osana ryhmää kerrotut kokijat yksilöityvät. Toisin kuin kirkossa, myös ääneen puhutut asiat ja puhujat erotetaan toisistaan. Puheaktin esityksessä onkin selvästi erotettavissa sekä puhuja (Marchand) että yleisö (Henry Faine), ja näin ollen kollektiivinen kertova massa hajoaa mielten ja puhuntojen fragmenteiksi. Hajoamista tapahtuu myös temaattisella tasolla, sillä Harrisonin palelu osoittautuu ristiriitaiseksi kuvatun kollektiivisen hurmoksen kanssa, jossa ”veisuu lämmittää” penkissä istuvaa kollektiivista ruumista. Yksittäinen keho, ”hevosmies Harrison”, on erkaantunut kollektiivisesta ruumiista ja astunut kirkosta ulos kylmään ulkoilmaan. Samalla Harrisonin konkreettinen liike on myös metaforista, sillä ”sielu” ei ”nouse”. Harrison siis liikkuu poispäin uskonnollisesta hurmoksesta ja tekopyhyydestä. Me-kerronnalla tuotettu mieli osoittautuu hajoamisen myötä analogiseksi uskonnollisen tekopyhyyden kanssa, jota väki harjoittaa hartaudella kirkossa, mutta joka haihtuu heti kirkon ulkopuolella.
Me-pronominin katoaminen osoittaa lukijalle, että väki astuu ulos kirkosta ja haastaa vasta ryhmän sosiaalisessa mielessä sovitut ja tuotetut merkitykset. Sosiaalinen mieli on hetken toiminut romaanissa saumattomasti, mutta kirkon ulkopuolisen maastossa se eriytyy ja fragmentoituu yksittäisiin henkilöihin. Ei siis voida puhua Kentin kylän intermentaalisesta homogeenisestä mielestä koko romaanin kattavana tosiasiana, vaan on otettava huomioon osien jännitteinen ja ristiriitainen suhde kokonaisuuteen. Kollektiivisen kertojan hajoaminen esittää paitsi ideologista ja sosiaalista hajoamista myös konkreettista liikettä, sillä kyläläiset astuvat ulos maailmaan. Lopuksi Henry Fainen pohdinnan voisi nähdä erittelevän ironisesti myös kylän mieltä – sekin on lopulta vain uskon asia ja riippuvainen arjen rituaaleista.
Toinen keskeinen me-kerronnan paikka romaanissa on paikallinen Anchor-pubi. Jo paikan kristinuskon symboliin eli toivoon viittaava nimi ohjaa lukijaa tulkitsemaan pubia samalla tavoin kollektiivisuuden rakentumisen paikkana kuten kirkkoakin. Anchoriin kiinnittyvät luvut sijoittuvat romaanin keskivaiheille, mikä sijoittaa Anchorin samanaikaisesti sekä juonen että fiktiivisen maailman keskukseen. Siellä myös neuvotellaan kollektiivisesti ajankohtaisista aiheista:
ME KESKUSTELEMME Anchorin salonkipuolella kuin kokoontuisi kylän Uudenkuun Seura vapaita herrasmiehiä ei ole estetty esittämästä mielipiteitään vaikka aina yksi on olevinaan toista viisaampi ja meitä viisaampia ovat tiedemiehet ja filosofit joiden kanssa sivistyneenkin miehen on vaikea kiistellä (HDP, 103.)
Anchor muodostuu paikaksi, jossa ”me keskustelemme”. Kuvattu puhetilanne sisältää siis kollektiivisen agentin sekä dialogista kanssakäymistä juottolan seinien sisällä. Kuvattu ME ei kuitenkaan kata kaikkia kyläläisiä, vaan on sukupuolittunut. Kyseessä ovat ”herrasmiehet” – myös ”tiedemiehet”, kollektiivin vastapuoli, osoittautuu maskuliiniseksi joukoksi. Anchorin kollektiivinen kertoja on siten mahdollista tulkita subryhmäksi (sub group), joka muodostuu laajemman kollektiivin (Kentin kylä) sisäiseksi pienemmäksi ryhmäksi (Anchorin herrasmiehet) (Margolin 2001, 248). Siten Anchorilla paikkana ei ole yksittäistä vastapistettä kertomuksen tarinamaailmassa, kuten kirkolla, vaan sen kanssa jännitteiseen asemaan asettuvat nähdäkseni kaikki sukupuolittuneesta diskurssista ulos putoavat kokemisen ja havainnoinnin deiktiset pisteet. Näitä pisteitä ovat esimerkiksi ikkunoitten takaa maailmaa katsovat naishenkilöitten mielet, jotka reflektoivat suhdetta tieteeseen huomattavasti liberaalimmin ja sofistikoituneemmin kuin kollektiivinen kerronta.
Vaikka Anchor representoidaan kertomuksessa tilana, jossa ”herrasmiehiä ei ole estetty esittämästä mielipiteitään”, ryhmällä on kuitenkin voimakas konsensus siitä, mitkä aiheet ja maailmankatsomukset ovat rajautuneet keskustelun ulkopuolelle pubin seinien sisällä (vrt. Margolin 2001, 249). ”Tiedemiehet” osoitetaan sarkastisen komparatiivin ja vertailun avulla joukon ulkopuolelle, yrittäessään olla ”meitä viisaampia”, ja filosofointia tai puutarhurin kannattamaa darwinismia ei Anchorissa suvaita. Siksi ilmaisu pubista täynnä ”vapaita herrasmiehiä” osoittautuu oikeastaan ironiseksi huomautukseksi siitä, kuinka vapaata puhe Anchorissa ei ole. Anchor määrittyy para-
doksaalisen suljetuksi tilaksi keskellä kylän topografiaa, sillä se on avoin ainoastaan miespuolisille kyläläisille, jotka kieltäytyvät loogisesta ajattelusta ja evoluutio-opista. Kaikesta huolimatta subryhmän kollektiivinen kertoja puhuu kuitenkin koko kyläyhteisön puolesta. Tämä korostaakin pubin kollektiivisen kerronnan epäluotettavuutta, sillä pubissa sovitaan koko kylän yhteisistä arvoista ja aatemalleista sekä erotellaan vieraat meistä.
Anchor representoidaan tekstissä aktiivisesti toimivaksi tilaksi, joka nauttii selkeää autonomiaa ympäristössään:
ANCHOR kolahtelee kilahtelee kuohahtelee savuaa sorisee.
Puutarhuri rupesi kylän viisaaksi vaikka arkena hädin tuskin hyvääpäivää suustaan päästää
Kieli on semmoinen punainen matto että täytyy vahtia mikä sitä pitkin painelee ulos
Synkkä ja onneton mies
Korskeutta luulla että on kuin Job jota Jumala piinaa, miten Jumalalta muka riittää aikaa yhden ihmisen kiusaamiseen ja jos kuvittelee itsensä Jobiksi sen tekee koska oman syyn myöntäminen on vaikeampaa,
sylki kuivuu, ole hyvä James ja tuo tuoppi, (HDP, 111.)
Kerronnassa pubi personifioituu eläväksi organismiksi: tilan sisäiset äänet elollistuvat pubin itsensä ääntelyksi, jota esitetään kertomalla verbit yksikön kolmannessa persoonassa. Anchor “kuohahtelee” ja “sorisee”, sen sijaan että sisällä olevat henkilöt ”sorisisivat” ja ”kuohahtelisivat”. Lisäksi Anchoria on mahdollista tulkita katkelmassa ikään kuin kylän sisäiseksi mieleksi, sillä Carlsonin romaanissa isolla kirjoitetut kappaleen ensimmäiset sanat identifioivat seuraavan fokalisaation tai vapaan epäsuoran esityksen lähteen, ja tässä kohtaa ANCHOR kiinnittää pubin toiminnan ja fokalisaation subjektiksi.
En kuitenkaan allekirjoita, että kyseessä olisi jonkinlainen luonnoton kertoja, tai että rakennus itsessään toimisi Herra Darwinin puutarhurissa kokemuksellisuuden ja havainnoinnin pisteenä. Päinvastoin tulkitsen Anchorin personifikaatiota allegorisena keinona esittää pubin sisällä tapahtuvaa laajempaa ryhmän sisäistä koheesiota, johon alkoholilla on merkittävä vaikutus. Ja vaikka Anchoria sitten päätyisikin lukemaan itsenäisenä mielenä ja itsenäisenä subjektina, ei lukija voi jättää huomioimatta tilan sisäisiä mieliä eli Kentin kyläläisiä. Lisäksi episodissa kuvatut äänet ja verbit ovat kerronnallistettavissa esittämään julkisiin juottoloihin yleensäkin oletettavaa inhimillistä toimintaa ja kokemuksellisuutta. ”Kolahteleminen” kuvaa kyläläisiä kolistelemassa tuolien ja tuoppien osumista kovia pintoja vasten, ja ”kuohahtelu” ja ”savuaminen” leimaavat metaforisesti kiihkeäksi yltynyttä keskustelua.
Kyläläisten humaltumisesta kertovat juomiseen viittaavien äänien lisäksi episodissa hyödynnetty ironia. Aforismi kielestä mattona, joka velvoittaa vahtimaan ”mikä sitä pitkin painelee ulos”, toimii keskeisenä metonymiana koko puhetilanteelle ja kenties jopa laajemmin koko kentiläisten yhteisölle. Metonymia kuvaa sarkastisesti puutarhurin haluttomuutta kommunikoida kyläläisten kanssa, mutta myös kyläläisten omaa humaltunutta puhetta, jossa ei varota mitä sylki suuhun tuo. Verbaalista tyhjäkäyntiä alleviivaa entisestään katkelman huoleton huomautus, jossa pyydetään uutta tuoppia, koska muutoin ”sylki kuivuu”. Lisäksi aforismi toimii implisiittisenä varoituksena siitä, mitä voi käydä, jos yksittäinen henkilö irtaantuu ryhmästä kuin löyhä kieli suusta. Subryhmän kollektiivinen kerronta ei ole epäluotettavaa ainoastaan suhteessa muiden kyläläisten mahdollisiin mielipiteisiin, vaan osoittautuu myös epistemologisesti arveluttavaksi suhteessa tarinamaailmaan.
Margolin (2001, 244) väittää, että proosassa esiintyvässä kollektiivisessa kerronnassa ”me” on aina eroteltavissa yhteen ryhmästä puhuvaan minään ja toisiin (I + others). Lanser (1992, 253) puolestaan mainitsee kollektiivista kerrontaa lajitellessaan yhdeksi me-kerronnan alalajiksi yhteisöllisen minän (communal I), jossa yksi kertoja kontrolloi kollektiivista diskurssia. Molemmat tavat ymmärtää kollektiivista kerronnasta kumpuavat nähdäkseni pyrkimyksestä kerronnallistaa keino vertaamalla fiktiivistä me-kerrontaa luonnollisiin puhetilanteisiin, joissa yksi puhuja referoi verbaalisesti jaettuja joukon mietteitä ja kokemuksia. Herra Darwinin puutarhurin pubi- ja kirkko -kohtauksissa tällainen eronteko osan ja kokonaisuuden välillä on kuitenkin mahdotonta ja merkityksetöntä. Lisäksi Carlsonin romaani tarjoaa erityisesti miljööseen kytkeytyviä kerronnallistamisen mahdollisuuksia, jolloin kollektiivista kerrontaa ei tarvitse tulkita yksistään suhteessa luonnollisiin tai luonnottomiin puhetilanteisiin.
Monikossa kerrotut episodit tuottavat Herra Darwinin puutarhurissa koheesioita ja homogeenisyyttä esitetyn ryhmän sisälle. ”Me” määrittyy usein vasten puutarhuria, joka tuotetaan poissaolevaksi esitetyissä tiloissa viittaamalla henkilöön eksplisiittisesti. Homogeenisyys on kuitenkin hajoavaa ja lokaalista teoskokonaisuuteen nähden, koska astuminen ulos yhteisöllisestä paikasta tai tilasta fragmentoi kylän sosiaalisen mielen. Lisäksi kollektiivinen diskurssi osoitetaan usein luonteeltaan epäluotettavaksi aforismeiksi puetun ironian keinoin.
Yhteisöllisyyden hajoaminen
Carlsonin romaanissa ei tematisoida siis ainoastaan yhteisöllisyyden rakentumista, vaan kerronnassa esitetään myös kollektiivisuuden huojumista ja kyseenalaistumista. Ryhmän sisäistä hajoamista voidaan esittää tarpeena reflektoida ja kertoa samaa kohtausta uudelleen sirpaloituneesta näkökulmasta kollektiivisen konsensuksen sijaan. Richardsonin (2015, 202) mukaan hajoamista voidaan myös tuottaa yksinkertaisemmin pronominaalisella vaihtelulla me-pronominista he-pronominiin, jolloin kertoja tarkastelee ryhmää ulkopuolelta käsin. Carlsonin romaanissa kollektiivisen hajoamisen hetket kiinnittyvät voimakkaasti fiktiivisen maailman marginaaleihin, rajoille ja pimeisiin katvealueisiin. Siinä missä yhteisöllisyyttä rakennetaan Herra Darwinin puutarhurissa spesifien paikkojen kautta, yhteisöllisyyden hajoamista leimaa pikemminkin ei-paikallisuus sekä kokemus rajoista ja laidoista.
Kyläläisten arkielämää järkyttää romaanin puolenvälin jälkeen ulkopuolisen lehtimiehen saapuminen kylään. Kohtaaminen päättyy murhayritykseen, jota reflektoidaan romaanissa monesta eri näkökulmasta ja ajasta käsin. Stuart Wilkesin mielen vapaassa epäsuorassa esityksessä käydään läpi tapahtumaa imperfektissä:
STUART WILKES kyyristyi kanakopin taakse. Polvet naksahtivat. Kuiva terävä ääni kuin oksa olisi katkaistu. Iltahämärän hiljaisuudessa äänet kaikuivat. Arvelutti koko homma. Myöhäistä katua, minä suostuin. Veriveljeys velvoitti. Mikä ihmeen veljeys. He ovat kylän miehiä ja tuttuja, mutta alettaisiin puhua, jos olisin jäänyt kotiin. (HDP, 73.)
Linnut (kanat, varpuset ja naakat) toimivat Carlsonin romaanissa toistuvina motiiveina, ja parven skeeman kautta lukijan on mahdollista tulkita Kentin kylää Palmerin teoretisoimana monoliittisena parvimielenä. Toisaalta romaanin esittämä paralleelisuus kyläläisten ja tyhjänpäiväisyyksiä sirkuttavien lintujen välillä on ironista ja alleviivaa parvimielen toimimattomuutta. Stuart Wilkesin fokalisaatiossa “kanakopin” takaisuus on erityisen merkitsevää: murha edustaa parvimentaliteetin pimeää ja hallitsematonta puolta, joka ei ole selitettävissä yksilötasolla. Lisäksi Wilkes pohtii mielessään kyläisten kollektiivia “veriveljeyden” metaforana, joka “velvoitti” häntä toimimaan oman tahtonsa vastaisesti. Kollektiivin metafora siis konkreettisesti sitoo ja liikuttaa henkilöitä, sekä toimii romaanin maailmassa auktorisesti yksilöitten omista mielipiteistä ja moraalisesta kompassista riippumatta. Samalla kollektiivinen painostus kuitenkin syö Wilkesin mielessä uskoa yhteisöön ja korostaa kylän sosiaalisen mielen metaforisesta olemusta, kun retorinen kysymys “Mikä ihmeen veljeys” selittyy ainoastaan painostuksella ja pelolla ulkopuolisuudesta.
Väkivaltaisen konfliktin sijoittuminen yöaikaan tienlaidalle ja parvimielen pimeälle puolelle selittää myös sosiaalisen ja yksityisen tiukkaa rajanvetoa. Wilkesin henkilökohtainen moraalinen vastarinta on vaientunut torjutuksi ja rivienväliseksi: ”mutta”-partikkeli implikoi päälauseen kiistävää jatkoa, joka jää kuitenkin tarinamaailmassa ja kielessä toteutumatta. Yksittäisen henkilön vastarinta on työnnetty fiktiivisen maailman sosiaalisen todellisuuden marginaaliin sekä paikallisesti (kanakopin taakse) että kielellisesti.
Henry Faine jatkaa retrospektiivisesti pohdintaa kollektiivisesta vaikenemisesta ja väkivallanteon suhteesta kyläläisyyteen:
siitä yöstä minä olen vaiennut
aamulla olivat ruumis ja matkakassi tiessään, koko kylä vaikeni.
Rikos on pitävämpi kuin muurilaasti sanoi rikosoikeuden professori yliopistossa: Jos ryöstössä tai murhassa on monta miestä osallisena yhdenkään suuta ei saa auki edes sorkkaraudalla,
se pätee kun me muurasimme itsemme sisäpuolelle ja ovenkin umpeen. (HDP, 78.)
Toisin kuin Wilkes, Faine näkee teon lujittavan kollektiivia, minkä osoittaa professorilta lainattu aforismi. Aforismissa Kentin kylä rinnastuu metaforisesti taloon, jonka yhteinen rikos sinetöi ja vaientaa. Faine laajentaa mielessään metaforaa kuvaamalla kyläläisten toimintaa aktiivisena muuraamisena. “Ovenkin umpeen” muuraaminen korostaa kyläisten kollektiivisen toimisen logiikkaa maantieteellisenä ulossulkemisena, jossa vierauden tietoinen sekä väkivaltainen torjuminen tuottaa lujan yhteisön. Samalla muuraaminen hiljentää kylän sisäiset eriävät mielipiteet, sillä Henry Fainekin toteaa että “siitä yöstä minä olen vaiennut”. Tulkitsen Henry Fainen kommentin niin, että henkilö päätyy pitämään kollektiivista sopua tärkeämpänä kuin yksityistä epäilystä.
Murhayritys edustaa tulkinnassani tarinamaailman kokemuksellista häiriötä, joka pakottaa kyläläiset reflektoimaan omaa suhdettaan kylän sosiaaliseen mieleen. Henkilöitten sisäinen käsitys oikeasta ja väärästä ei vastaa kylän sosiaalisessa mielessä jaettuja ajatuksia oikeasta ja väärästä. Romaanin fiktiivisessä maailmassa yksilöllinen ja sosiaalinen eivät peilaa toisiaan eikä kokonaisuus ei ole osiensa summa, sillä ryhmätasolla voidaan jakaa käsityksiä, joita yksittäiset henkilöt eivät hyväksy (Margolin 2000, 598). Toisin kuin Palmerin teoriassa intermentaalisesta mielestä ja mielten olemassaolosta vain sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, Herra Darwinin puutarhurissa korostetaan ryhmän ja yksilön välisiä ristiriitaisuuksia ja kuvataan fiktiivisiä mieliä, jotka tiedostavat voimakkaasti oman erillisyytensä ja yksilöllisyytensä, vaikka yksilöllisyyttä ei olekaan mahdollista kielellistää kollektiivisessa diskurssissa.
Häiriön ratkaiseminen kuuluu myös olennaisesti ryhmädynamiikan ongelmien esittämiseen. Kun sanomalehdessä kuukausi myöhemmin ilmestyy vieraan kirjoittama artikkeli, kyläläiset miehet kokoontuvat Anchoriin vahvistamaan sosiaalista identiteettiään:
SANOMALEHDEN toi lokakuussa pubiin Henry Faine, hän luki artikkelin ääneen ja lehti kiersi kädestä käteen, me kaikki luimme artikkelin myös itseksemme monta kertaa, sillä päivämäärä huojensi suuresti, eihän kuollut mies tai puolikuollutkaan artikkeleita kirjoita, me nielimme viimeisen kulauksen väljähtynyttä häpeää, koska Daniel Lewisiä koskien artikkeli nosti tuoreen vaahdon ja kuohua vielä nosti Thomas Davies (HDP, 82–83.)
Katkelmaa on mahdollista tulkita niin, että sanomalehtiartikkeli hiljentää epäilykset ja tuottaa voimakasta yhtenäisyyttä ryhmän sisälle: ”SANOMALEHDEN” tuo ”Henry Faine” – ennen lehden lukemista kyläläiset ovat vielä irrallaan kollektiivista, mutta kun lehti ”kiersi kädestä käteen” kerronta vaihtuu kolmannesta persoonasta monikon ensimmäiseen, ja ryhmä nielee kollektiivisesti myrkkymaljaan vertautuvan ”viimeisen kulauksen väljähtänyttä häpeää”. Toisaalta kaikki tapahtuu jälleen kerran pubissa, mikä korostaa entisestään kerronnan liukumista kollektiiviseksi. Kyläläisten helpotus lehtimiehen eloonjäämisestä osoittautuu ironisen lyhytaikaiseksi, sillä heti kyläläisten häpeästä kuohuvaa mieltä alkavat nostattaa sekä ulkopuolisuutta edustava Lewisin artikkeli että artikkelin aihe, Thomas Davies.
Teoksen merkittävin juonenkäänne, jota painotetaan pronominaalisella vaihtelulla, sijoittuu toiseksi viimeiseen lukuun. Yhteisö epäilee puutarhuri Thomas Daviesin ahdingossa suunnittelevan lastensa surmaa, ja niinpä he ryntäävät pelastamaan Daviesin lapsia murhalta. Tulkinta osoittautuu kuitenkin vääräksi, sillä puutarhuri lapsineen kävelee kyläläisten joukkoa vastaan pitkin pellonreunaa. Kertoja siirtyy kuvaamaan hölmistynyttä joukkoa monikon kolmannessa persoonassa.
HE seisovat tiellä tummissa vaatteissaan kun talvipäivän vähäinen valo sinertyy hämäräksi ja tihenevän lumisateen kosteat hiutaleet imeytyvät vetenä villakankaaseen ja kastelevat hiukset ja kasvot, he eivät ole hyviä ihmisiä eivätkä he ole pahoja ihmisiä, he siirtelevät jalkojaan sohjossa häpeissään ja noloina eikä kukaan puhu vaan takkinsa sisässä kukin on yhtä yksin kuin Thomas Davies joka suu ammollaan seisoi mäellä kirkonmenojen aikana, alakulo on vallannut heidän mielensä mutta sielua ei voi vääntää kuivaksi kuten nenäliinaa, ja kukin tuntee oman murheensa ja toiveensa ja kaipauksensa painon jota ei voi laskea naapurin harteille eivätkä rukouksetkaan nouse lumisateessa ja pimeydessä matalan taivaan alla, kun he seisovat tiellä liikkumattomina äänettöminä märkinä ja kylmissään, he tuntevat että raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo. (HDP, 163–164.)
Richardson (2015, 202) tulkitsee pronominin vaihtumista ensimmäisestä persoonasta kolmanteen erityisen luonnottomana, sillä luonnollisessa puhetilanteessa puhuja joko identifioituu osaksi joukkoa tai sitten ei. Luonnollinen puhuja ei siis voi viitata kuvattuun joukkoon ensin itsensä mukaan lukien ja sen jälkeen itsensä ulossulkien. Tästä näkökulmasta katsottuna Carlsonin teksti edustaisi luonnotonta kerrontaa, jossa kertojan kokemuksellisuus tarinamaailmasta ei avaudu ymmärrettäväksi reaalimaailman skeemojen ja mallien avulla.
Toisaalta nähdäkseni pronominin vaihtuminen on mahdollista kerronnallistaa tulkitsemalla keinoa asenteen vaihtumisena ja perspektiivin muutoksena katsomisen kehyksissä. Katkelman alussa HE paikantaa kerronnan joukon ulkopuolelle: enää kertoja ei samaistu joukkoon tai katso heidän kanssaan kohti puutarhuria, vaan tarkasteleekin joukkoa sivusta, “pellonreunasta”. Kollektiivisen kerronnan pronominin vaihtuminen ”meistä” ”heihin” on tulkittavissa kollektiivisen hajoamisena, jossa ryhmä ei ole enää varma yhteisöllisestä identiteetistään (Richardson, 2015, 202). Sirpaloituminen toistuu myös temaattisella tasolla, sillä nyt kyläläiset käyvät läpi samaa rukouksen ja sielun “kohoamisen” mahdottomuutta, jota jo aikaisemmin tulkitsin yhteydessä kollektiivisuuden fragmentoitumiseen.
He-episodia sävyttää kauttaaltaan negaation kautta kertominen, kun joukkoa kuvataan ei-olemisen kautta. Kertoja liittää joukkoon attribuutteja kieltämällä ne: ”he eivät ole hyviä ihmisiä eivätkä he ole pahoja ihmisiä”. Ei-olemisen voisi senkin katsoa kuvaavan kollektiivisen hajoamisen mekaniikkaa, sillä virkkeisiin kätkeytyy väite (he eivät ole), joka kieltää joukon olemassaolon. Episodia voisi tulkita myös postmodernistisena anakronismina, siis eräänlaisena eksistentiaalisen kriisin kohtaamisena, jossa inhimillisen elämän ja kärsimyksen selittämättömyys konkretisoituu olemassaolon järkkymisenä.
Hajoamisesta huolimatta monikon kolmannessa kerrottu kohtaus on tekstuaalisesti ja typografisesti yhtenäinen. Kerronta ei fragmentoidu yksittäisten henkilöitten tajunnankuvauksiksi tai anna typografisia vihjeitä erottuvista puheenvuoroista. Hetkellisyyttä ja kokemusten samanaikaisuutta tuotetaan tajunnanvirralla, jossa välimerkit tekevät tilaa kokonaisuuden ilmaisulle. Toisaalta tajunnanvirta on teosta läpeensä leimaava ominaisuus, eikä siten välttämättä tässä kohdassa edusta mitään erityistä merkitystä, ellei sitten kiinnitetä huomiota episodin laajuuteen verrattuna muihin tajunnanvirralla kerrottuihin kohtiin. Kerronnan muoto, he-pronomini, ilmaisee myös monikkoa, vaikkakin ulkoapäin.
Öinen sekaannus päättyy valon syttymiseen keskelle synkkää yötä:
Joku sytyttää lyhdyn ja häilyvä liekki valaisee lumisadetta kun joukko hajaantuu hahmoiksi jotka varjojen lailla katoavat talojen ovista kukin oman kotinsa valoon ja omaan elämäänsä joka lyhyen hiljaisen hetken kuluttua jatkaa menoaan (HDP, 164.)
Sytytetty “lyhty” ja “häilyvä liekki” asettuvat ristiriitaan edellisen kappaleen “toivon poissaololle”. Valoa on perinteisesti pidetty järjen, uskon ja toivon symbolina, jollaiseksi sen voi myös Carlsonin romaanissa tulkita. Valo on teoksessa toistuva motiivi, joka saa toisinaan esimerkiksi “Eddystonen majakan” (HDP, 19) hahmon tai värittää kerrontaa abstraktimmassa olomuodossa. Toisaalta äskeinen joukko hajoaa yksittäisiin henkilöihin, “jotka varjojen lailla katoavat talojensa ovista kukin oman kotinsa valoon”. Monikon kolmannessa persoonassa ilmaistu “katoavat” korostaa konkreettisen katoamisen lisäksi joukon metaforista katoamista kertojan katseelta, joka ei enää seuraa yksittäisiä mieliä. Vertauskuvassa, jossa henkilöt yhdistyvät varjoihin, korostetaan siinäkin mielien sisäisyyden pimenemistä kerronalle.
Kylän öisiin episodeihin kiinnittyy pelko kollektiivisen identiteetin romahtamisesta sekä huoli vierauden kohtaamisesta. Tie edustaa kyläläisille samanaikaisesti sekä mieliä yhteen kutovaa lankaa että kollektiivisen hajoamisen uhkaa. Herra Darwinin puutarhurissa kuvataan toistuvasti eri kyläläisiä katsomassa tielle talojensa ikkunasta – katseitten samansuuntaisuus siis sitoo henkilöitä kuin massiiviseksi kollektiiviseksi katseeksi, joka kiinnittyy samaan objektiin huolimatta siitä, että katsetta kohdistetaan useista eriävien pisteiden kautta. Toisaalta tie kulkee kylän läpi ja tarjoaa venttiilin ulkomaailmaan: tietä pitkin, pellon poikki, saapuu kylään myös vieras. Samaa tietä pitkin kyläläiset voivat kuitenkin poistua kylästä ja jättää taakseen ryhmän. Tie mahdollistaa kylän kiinnittymisen ympäröivään maailmaan, liikkeen sisälle ja ulos, mikä puolestaan horjuttaa koko yhteisön maantieteellisiin rajoihin nojaavaa olemassaoloa.
Kollektiivisen kerronnan sulkeutuminen ja kylän maantieteellinen avartuminen
Kollektiivisen kerronnan lisäksi myös hypoteettisen kerronnan fragementit vaikuttavat keskeisesti tarinamaailman rakentumiseen Herra Darwinin puutarhurissa. Hypoteettisella kerronnalla tarkoitan kerrontaa, joka viittaa mahdollisiin mutta aktuaalisessa tarinamaailmassa toteutumattomiin tapahtumakulkuihin (Prince 1988, 3; Karttunen 2010, 221). Hypoteettisen kerronnan voi siis ajatella rakentavan aktuaalisen tarinamaailman (actual story world) sijaan mahdollisia tarinamaailmoja (possible worlds) (Ryan 2005, 448).
Romaanin loppu asettaa lukijalle tulkinnallisen ongelman:
Jos Downen suuntaan vaunuissa matkustava punaposkinen nuori nainen jolla on sylissään pulska pikkulapsi nyt tienmutkassa sattuisi katsomaan ikkunasta ulos, hän näkisi iltaruskoa vasten kaksi lasta seisomassa päät painuksissa ja pitkän vähän kumaran miehen lapio kädessä ja luulisi ehkä että kukkulan rinteellä ollaan hautaamassa, mutta hän erehtyisi sillä hetki ei ole surullinen vaan jännittävä ja toiveikas. [–]
Mitä Jumala sanoi Thomas Daviesille? Siitä minä en tiedä mitään. (HDP, 175–176, kursiivi tekijän.)
Kuka on Herra Darwinin puutarhurin viimeisen lauseen minä joka ei ”tiedä”? Kuuluuko hän Downen kyläläisiin, vai onko hän ohitse matkustava vieras? Hypoteettinen fokalisaatio kiinnittää minuuden hetkeksi kuvattuun punaposkiseen naiseen – jos hän katsoisi, tämän hän näkisi, mutta toisaalta muoto osoittaa, että kuvattu nainen ei aktuaalisessa tarinamaailmassa katso. Minäkään ei siis personifioidu vaan jää anonyymiksi. Sen sijaan Downen ohittava vaunu itsessään tarjoaa deiktisen pisteen, johon kerronnan voi hetkellisesti lopussa paikantaa.
Gerald Princen (1988, 6) mukaan hypoteettinen kerronta toimii usein metafiktiivisena keinona alleviivata tekstin fiktiivisyyttä ja keinotekoisuutta. Carlsoninkin romaanissa keinoa voi tulkita postmodernistisena luonnottomuutena, jossa teksti paljastaa oman tekstuaalisuutensa kuvaamalla reaalimaailmassa mahdotonta liukumaa mahdollisen maailman puoleen. Silloin viimeisen lauseen minää voisi tulkita ekstradiegeettisen tason autoriaalisena kertojana (authorial narrator), joka rinnastuu miltei tekijän ääneen (Lanser 1992, 16). Toisaalta autoriaaliseen kerrontaan liittyy voimakkaasti kertojan diskursiivinen auktorisuus, eli auktoriteetin konsturoiminen tekstuaalisin keinoin sekä kaikkitietävyyden korostus suhteessa tarinamaailmaan (emt. 17). Carlsonin romaanin loppu päätyy kuitenkin ristiriitaisesti alleviivaamaan kaikkitietävyyden ja auktorisuuden puuttumista eikä suinkaan korostamaan kertojan kaikkitietävyyttä. Minä kieltäytyy muuttumasta autoriaaliseksi kertojaksi juuri painottamalla ei-tietävänsä mitä Thomas Davies’n mielessä liikkuu.
Hypoteettista rakennetta voi tosin Herra Darwinin puutarhurissa tulkita yhdistämällä sen aiemmin kerrottuun. Romaanista löytyy toinen kohtaus, jossa kuvataan samanlainen mahdollinen tarinakulku. Eräs kyläläisistä pysähtyy hetkeksi haaveilemaan kesken askareittensa:
jos minä nyt istuisin junanvaunussa matkalla Doverista pohjoiseen, veturi pysähtyisi puuskuttaen,
näkisin junan ikkunasta valaistun aseman, ja ulkona katoksen alla seisoisi kaksi naista, ja pieni köyry mies kantaisi matkustajien laukkuja, hän nostaisi kapsäkit junaan, ilta-aurinko laskisi aseman taakse, kultaisiin pilviin sekoittuisi harmaita haituvia [–] minä nojaan pääni ikkunaan, hyvänen aika, minä olen junassa, se on kylä, tämä elämä (HDP, 149–150.)
Hypoteettinen kerronta tarkastelee kylää ulkopäin määrittelemättömästä deiktisestä pisteestä (”junan ikkunasta”) käsin. Samalla annetaan ääni kyläläisen kaipuulle pois: ”jos minä nyt istuisin junavaunussa matkalla”. Kyseessä on Marie-Laure Ryanin (2005, 448) teoretisoima mahdollisen maailman alalaji, henkilön kuvittelema haavemaailma. Hypoteettisen kerronnan paikantuminen haavemaailmaan kuitenkin alleviivaa sitä, että ajatus lähtemisestä ja kylän katsomisesta ulkoapäin on sallittua ainoastaan kuvitelmissa, eikä kaipuun ole mahdollista toteutua teoksen aktuaalisessa fiktiivisessä maailmassa. Lisäksi katseen kohteen tarkentuminen Kentin kylään osoittaa kylän olevan lopulta ainoa asia, mitä henkilön mieli voi kuvitella haavekuvissa näkevänsä. Kylän rajaavaa vaikutusta mieleen korostaa henkilön mielen fokalisaatiossa tapahtuva ”kylän” rinnastaminen ”tähän elämään”. Henkilön elämänpiiri ja oikeastaan koko tietoisuus on rajautunut maantieteellisesti, eikä haaveileva henkilö siksi kykene edes kuvittelemaan kylästä riippumatonta paikkaa tai mahdollista maailmaa.
Jo romaanin alusta alkaen katsomisen kehykset dominoivat kerronnallistamista. Toistuvat kuvaukset henkilöistä katsomassa ikkunoista ulos tai ryhmästä katsomassa herra Darwinin puutarhuria ovat keskeisiä keinoja rakentaa romaanissa yhteisöllisyyttä, mutta samalla simultaaninen katsominen yhdistää toisiinsa irrallisia deiktisiä pisteitä. Lopun hypoteettisessa kohdassa kylään kohdistuva katse siirretään kuitenkin aktuaalisesta tarinamaailmasta mahdolliseen maailmaan – katsomisen kehykset sulkeutuvat kertomuksessa. Sen sijaan hypoteettisuus ei enää merkitse kiellettyä haavetta, toisin kuin aiemmin romaanissa, vaan viittaa pikemminkin konkreettiseen poispäin kääntymiseen. Richardson (2015, 202) onkin esittänyt, että monikon vaihtumisella yksikköön on mahdollista esittää kertojan ryhmästä toisaalle suuntautuvaa liikettä. Aikaisempi kollektiivinen kertoja jättää kylän ja eriytyy katseensa muualle suuntaavaksi minäksi.
Ehdotan, että romaanin lopussa ilmaantuva minä ei itse asiassa rakenna autoriaalista kertojaa, vaan merkitsee itse asiassa pronominin vaihtumista. Teoksen viimeisellä rivillä monikon ensimmäisen persoonan sijaan kylän kerronta on vaihtunut yksikön ensimmäiseen persoonaan. Toiseksi viimeisessä luvussa esitetty eksistentiaalinen kriisi on murtanut ja yksilöinyt kylän sosiaalisen mielen, eikä kertojan ole enää mahdollista viitata kollektiiviin monikon ensimmäisessä persoonassa. Minä ei myöskään konstruoi auktorista ja ekstradiegeettistä mieltä, mutta korostaa minän yleisluontoisuutta henkilöimättä kerrontaa johonkin tiettyyn fiktiivisen maailman tajuntaan. Yksikön ensimmäinen persoona leimaa sekin paradoksaalisesti minän tietämättömyyttä, sillä edellisen luvun väärinluennat ovat päätyneet kollektiivisen tietoisuuden sijaan painottamaan yksilön mielen tavoittamattomuutta ja elon lopullista yksinäisyyttä.
Tulkitsen romaanin lopun niin, että kylän kollektiivisen mielen sulkeutuminen kerronnalta tarjoaa yksilölle tien pois. Minän katseen suuntautuminen ulkomaailmaan avaa Kentin kylän maantieteellisesti, eikä lähteminen ja liikkuminen pois ole enää vain haavemaailman asia, vaan toteutuu myös aktuaalisessa maailmassa. Kylä ei romaanin lopussa ole maantieteellisesti yksilön tietoisuutta rajaava ja määrittävä ahdas karsina, vaan vain yksi piste monista, joita vasten kuka tahansa kertomuksen monista minuuksista voi itseänsä uudessa avartuvassa maailmassa rakentaa.
Lopuksi
Herra Darwinin puutarhurin kerronnan tarkastelu osoittaa, ettei kollektiivista kerrontaa voi lähestyä ainoastaan jaottelemalla käytettyä persoonapronominia luonnolliseen tai luonnottomaan kerrontaan. Luonnottomalta vaikuttavan keinon kerronnallistamiseen kun voi avautua muitakin kuin mimeettisyyteen perustuvia mahdollisuuksia: fiktiivinen maailma merkityksellistää ja motivoi kerrontaa, mutta myös kerronta muokkaa lukijan tulkintaa fiktiivisestä maailmasta ja miljööstä.
Kollektiivista kerrontaa ei voi myöskään lähestyä monoliittisena kokonaisuutena, jossa yksittäisten mielten saumaton vuorovaikutus tuottaa intermentaalisen tajunnan. Monikon käyttäminen asettaa kerronnan keskiköön vääjäämättä kysymyksiä siitä, ketkä henkilöistä asettuvat osaksi ryhmää ja ketkä jäävät sen ulkopuolelle. Me-kerronnan tuottama kollektiivi ei ole Carlsonin teoksessa itsestäänselvä ja stabiili muoto, vaan muokkaantuu maantieteellisen sijainnin ja maailmankuvan rajaamana. Yhteisöllisen kokemuksellisuuden esitetään ankkuroituvan spesifeihin paikkoihin ja kertomuksen keskiöön, kun taas konfliktit työntyvät miljöön marginaaleihin, tien laidoille ja pellon reunoille.
Narratologinen analyysi tarjoaa keinoja ja välineitä tarkastella ryhmien muotoutumista fiktiossa, mutta mikään ei estä soveltamasta samanlaista analyysia fiktion ulkopuolelle. Uskon, että narratologia voi vastata esimerkiksi kysymyksiin siitä, miten syrjiviä kertomuksia tuotetaan ja rajoja määritellään sekä tarjota keinon ulossulkemisen tekstuaalisen mekaniikan läpinäkyvään tarkasteluun. Kenties myös meidän on mahdollista kohdata todellisen maailman Darwinin puutarhureita ja ymmärtää heidän kokemaansa inhimillistä kärsimystä ilman väärintulkintoja ja uhkakuvia.
Kaunokirjallisuus
Carlson, Kristina (2010 [2009]). Herra Darwinin puutarhuri (= HDP). Helsinki: Otava.
Tutkimuskirjallisuus
Amit, Marcus 2008. A Contextual View of Narrative Fiction in First Person Plural. Narrative 16:1, 46–64.
Alber, Jan 2015. The Social Minds in Factual and Fictional We-Narratives of the Twentieth Century. Narrative 23:2, 213–225.
Fludernik, Monika 2005 [1996]. Towards a ’Natural’ Narratology. London and New York: Routledge.
Fludernik, Monika 2010 [2003]. Luonnollinen narratologia ja kognitiiviset parametrit. Käänt. Sanna Katariina Bruun. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara, Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus, 17–43.
Hatavara, Mari & Hyvärinen, Matti & Mäkelä, Maria & Mäyrä, Frans (2015). Introduction: Minds in Action, Interpretive Traditions in Interaction. Narrative Theory, Literature, and New Media: Narrative Minds and Virtual Worlds. Toim. Mari Hatavara, Matti Hyvärinen, Maria Mäkelä & Frans Mäyrä. New York & London: Routledge, 1–8.
Karttunen, Laura 2010. Hypoteettinen puhe ja suoran esityksen illuusio. Luonnolliset ja luonnottomat kertomukset. Jälkiklassisen narratologian suuntia. Toim. Mari Hatavara, Markku Lehtimäki & Pekka Tammi. Helsinki: Gaudeamus, 220–252.
Lanser, Susan Sniader 1992. Fictions of Authority: Women Writers and Narrative Voice. Ithaca and London: Cornell University Press.
Margolin, Uri 2000. Telling in the Plural: From Grammar to Ideology. Poetics Today 21:3, 591–618.
Margolin, Uri 2001. Collective Perspective, Individual Perspective, and the Speaker in Between: On “We” Literary Narratives. New Perspectives on Narrative Perspective. Toim. Willie van Peer & Seymour Chatman. Albany: State University of New York Press, 241–253.
Marttinen, Heta 2015. Rajan tiloja. Luonnollisuus, luonnottomuus ja epäluonnollisuus 2000-luvun pohjoismaisissa autofiktioissa. Jyväksylä Studies in Humanities 259. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Nielsen, Henrik Skov 2004. The Impersonal Voice in First-Person Narrative Fiction. Narrative 12:2, 133–150.
Palmer, Alan 2010. Social Minds in the Novel. Columbus: The Ohio State University Press.
Prince, Gerald 1998. The Disnarrated. Style 22:1, 1–8.
Richardson, Brian 2006. Unnatural Voices: Extreme Narration in Modern and Contemporary Fiction. Columbus: The Ohio State University Press.
Richardson, Brian 2015. Representing Social Minds: “We” and “They” Narratives, Natural and Unnatural. Narrative 23:2, 200–212.
Ryan, Marie-Laure 2005. Possible Worlds Theory. Routledge Encyclopedia of Narrative Theory. Toim. David Herman, Manfred Jahn & Marie-Laure Ryan. London: Routledge, 446–450.
metalepsisblog.wordpress.com 